Herrojen kanssa marjassa

Suomalaisessa yhteiskunnassa, syvissä riveissä, elää vahva herraviha. Joskus se on myös herran pelkoa. Etenkin nyt lama-aikana se on taas nostanut päätään. Minähän en ketään pelkää, en varmaan ymmärrä omaa parastani. Usein kyllä inhoan, mutta silloin kohteena eivät ole herrat, vaan yksilöt tai herrojen tekemät ratkaisut, vaikka suurimmaksi osaksi ne tehdään tervettä järkeä käyttäen, pelastusta firmalle toivoen, on välillä vaikeata sulattaa joitankin ratkaisuja, joista jo maalaisjärjellä näkee, ettei niissä ole päätä, ei häntää, ei järjentupsukkaa. Tätä ryhdyin miettimään, kun kuulin, että firma, jossa tällä hetkellä työskentelen, on päässyt jollekin iltapäiväläpysköiden inhotuimpien firmojen listoille.

Minun isäni tuntui vihaavan sitä yritystä, jonka leivissä hän oli varmaan parikymmentä vuotta ennen sairaseläkkeelle jäämistään. Firmaa, joka oikeastaan pelasti hänet yhteiskunnan murroksesta, rakenteelliselta työttömyydeltä ja meidät nälkäkuolemalta, etenkin yritykseltä, joka kustansi hänen alkoholinsa. Hänen vihansa oli kaikenkattava, jopa yrityksen työterveyslääkäriä hän kutsui Mengeleksi. Minä ihan oikeasti kääpiönä luulin, että se oli hänen oikea nimensä ja mietin, että mistähän maasta lääkäri oli kotoisin. Silloin en vielä mitään saksalaisesta keskitysleirilääkäristä tiennyt. Kuitenkin firmalla oli silloin niin uskomaton sairasvakuutus, että se kattoi jopa osan meidän kääpiöiden vaivoista. Että kiitos vaan patruunoille, kun pitivät duunarin kääpiön hengissä. Kyllä olisi nykysinikaulus ihmeissään, kun moista eivät saa edes keskitason pikkupomot.

Voi viattomat, jotka arvostelevat yritystä yyteiden perusteella! Onko koskaan käynyt mielessä, että asiakastahan sitä inhota pitäisi, jos töitä ei tipu tai asiakas ei suostu maksamaan edes sen vertaa, että työntekijät kannattaisi töissä pitää? Ja asiakasparatkin vaan kiristävät, kun heidän asiakkaansa eivät suostu ostamaan ja kuluttamaan. Asia erikseen ovat sitten ne suuret konglomeraatit, joilla menee hyvin, mutta jotka tahtovat optimoida voittonsa, että osakkeenomistajan silmissä olisivat herkullisempia. Verosuunnittelua vartenkin on olemassa kokonainen osasto, joka päättää minne ensi vuonna on fiksuinta raportoida voitto, että siitä maksetaan veroja mahdollisimman vähän. (V*ttu, että mie vihaan amerikkaa! Eivät p*rkeleet edes omistaan huolehdi, mutta maailman rauhaa kyllä ovat puolustamassa pyssyineen. - Pitäisi minun varmaan vaieta tuosta juuri nyt.)

Nyt tämä kaikki pitäisi jotenkin näppärästi sitoa yhteen. Elämäni ongelma, minulla on kyllä paljon sanottavaa kaikesta, mutta sellaiseen siistiin pakettiin nämä minun sanottavani eivät taitu. En pohdi mitään riittävästi, vähän silpaisen sieltä täältä, ennen kuin riennän seuraavaan sotkuun. Mutta kokeillaan nyt kuitenkin. Minun mielestäni koko yhteiskunta on täysin perseestä. Epätasa-arvo on perseestä. Hiljaisuus on perseestä. Demokratia on narrien touhua, valitkaa minut valistuneeksi oligarkiksenne ja lupaan, ettei meiltä koskaan tule preservatiiveja puuttuman. Lakatkaa lisääntymästä, lakatkaa kuluttamasta, lakatkaa keräämästä materiaa, mitään ette hautaan saa mukaan kuitenkaan. Antakaa ja jakakaa, myös niitä henkisiä arvoja. Jos nyt pakko on lisääntyä, huolehtikaa kääpiöistänne, naapurin kakaroista ja muista maahankaatuneista.

(Minähän sanoin. Ei mitään järkeä. Kyllä minä tiedän, koska olen väärässä ja koska minulla vaan ei ole ratkaisua. Se kai tässä kamalinta onkin, kun työssä keksii aina ratkaisut kaikkiin vastaan tuleviin ongelmiin ja sitten ei olekaan eväitä ratkoa näitä suurempia. Mut hei, kenellä sitten on? Poliitikoillako?)

Bubbling under: luin juuri juonipaljastukset tämän iltaisesta Downton Abbey -jaksosta. Enpä tiedä, uskallanko katsoa. Saattaa olla vähän turhan ahdistava minulle, pääsenköhän siitä koskaan eroon? Ja se kuitenkin on yksi lempisarjojani tällä hetkellä.