En tiedä, johtuiko se ukkosesta, mutta meinasin pyörtyillä pariin otteeseen sunnuntaina. Olo oli kehno. Sydän hakkasi omiaan, rytmihäiriöitä paukutteli kehiin. Tuollaisina hetkinä sitä jotenkin toivoisi, että olisi joku, johon ottaa yhteyttä tai kenen lähellä olla. Minä ainakin pelkään yksin lähtöä, lohdullisempaa se olisi seurassa.
Matkan aikana huomasin, että osaan matkustaa itsekseni, mutta sekään ei ole niin viihdyttävää kuin seurassa retkeileminen. Voi olla, että harkitsen vakavamielisesti ennen kuin teen sen uudelleen, mutta toisaalta en myöskään aio lopettaa matkailua vain siksi, ettei minulla ole seuraa. Ehkäpä seuraavalla kerralla suunnittelen etukäteen ohjelmaa vähän enemmän, että tulee liikuttua ja nähtyä ihmisiä. Sellaista pakkososiaalistumista, teen nimittäin itsestäni aika helposti näkymättömän. Osaan minä kyllä näkyväkin olla, ei sen puoleen.
Kävin vihdoinkin läpi kaappejani. Sain kasan lumppuja kassiin, niistä ei ole kirpputoreille vietäväksi. Olen säästänyt todella naurettavia riepoja ihan vain nostalgiasyistä. Nyt minulla on myös liinavaatekaappi sen sijaan, että lakanat, tyynyliinat ja pyyhkeet olisi ripoteltu ympäri taloutta. Tänään aion jatkaa projektia. Sitten käännän muutaman esitteen pikkuveljelle ja hankin ottoveljelle suomalaisen puhelinliittymän. Hän soitti viikonloppuna, kertoi pääsevänsä pois aasialaisittain kalliista maasta parin kuukauden sisällä, mutta Suomeen olisi asiaa vasta joskus vuoden päästä. Opiskelut kuitenkin sujuvat hyvin.
Näin unta, että tulin matkalta ja minulle selvisi, että seuraavana aamuna olin lähdössä matkalle uudelleen. Matkan aikana olin lupautunut ottamaan lumoavan venäjänsinisen kissanpennun, jonka aioin jättää ystäväpariskunnalle hoitoon. Tämä siksi kun itse aikanaan hoidin heidän kissaansa, ajattelin, etteivät he voineet kieltäytyä. Laukkua hakiessani huomasin, että sieltä oli viety tuliaiset, kiukustutti. Mutta niinhän minulle tavallaan käy ihan oikeassa elämässäkin - luksus ja ylimääräinen katoavat kummallisesti. Positiivista on, että onnistuin kakkosunien ottamisessa, sain unta jälleen reilun seitsemän tuntia.
Kaipaan omaa puhelintani. Olen Samsung-addikti. Lumiat ovat saatanan lähettiläitä, niiden käyttöjärjestelmä ei ole blondiyhteensopiva.
maanantai 31. elokuuta 2015
sunnuntai 30. elokuuta 2015
Loppurutistus
 |
| Liffey |
Loppumatkan ajan häärin epämääräisesti sitä sun tätä. Kävin kaupungilla, kävelin ympäriinsä, shoppailin vähäsen, otin muutaman kuvan työpuhelimeen. Löysin Roddy Doylen Barrytown Trilogian signeeratun version, luin sitä. Muutenkin luin matkalla, jotain loma minullekin tekee, saan ainakin hetkeksi keskittymiskykyni takaisin.
 |
| Phil |
 |
| Talon pääty - tästä näkee hivenen rappeutunutta ymäristöäkin. |
 |
| Katulamppu |
***
Perjantaina pikkuveli seurueineen (vaimonsa, nuorin poika, vaimon äiti ja minun äitini) poikkesi iltateellä, rakentelin heille suolaisen filopiirakan. Olivat lähdössä seuraavana aamuna Dubrovnikiin. Jostain syystä en ollut yhtään kateellinen, kun kuulin, että lämpötila on siellä yli 30 astetta koko ajan. Juu ei. Veli toi mukanaan isäni jäämistöstä lähes käyttämättömän tietokoneen. Hyvä niin, koska tämä nykyinen hidastui aivan tolkuttomaksi, kun asensin tähän tyrkyllä olleen Windows kympin. Olisi pitänyt vaan antaa olla. Toisaalta nyt voin huoletta viedä tämän hoitoon, kunhan jaksaisin viritellä isävainaan koneen käyttööni.
Kylilläkin poikkesin. Käväisin tapaamassa ystäviä oikein keskustassa saakka. Yksi ystävistä vietti synttäreitään ja jatkot olivat PRKLeessä. On se kyllä vinkeä paikka, mistä voisi arvata, että kun yläkerran baarissa soi raskas musiikki, niin alakerrassa on disko. :-D Ihan oikeasti, siellä ne karvapäät tanssivat niin, että hiki valuu. Itse poistuin onneksi ennen valomerkkiä paikalta, ajeliin yöbussilla kotiin.
Jotenkin minulla on sellainen "mikään ei tunnu missään" -olo. Tuntuu kuin olisin muuttumassa näkymättömäksi - kuten kunnon kummituksen kuuluukin. Ehkä se menee aikanaan ohi. Minulla taitaa vahvasti olla keski-iän kriisi. Vihdoinkin.
perjantai 28. elokuuta 2015
Taidetta ja shoppailua
Perjantaina kävelin St. Stephen´s Greeniin. Se on mukava keidas kaupungin keskellä, ihmiset söivät eväitä, istuskelivat nurmikoilla, penkeillä, kuhertelivat, hölkkäsivät, syöttivät lintuja (bad idea, vrt. Hitchcock...). Itse vietin siellä reilun tunnin lueskellen ja välillä kävellen pitkin ihanan sokkeloisia polkuja. Kyllä sellainen muotoon kasvatettu luontokin välillä kaunista on. Phoenix Parkissakin kävin, mutta se taas on niin iso lämpäre, etten jaksanut siellä kauan roilata.
Kävelin vähän lisää ympäri puiston laitoja, olin edellisenä iltana bongannut telkkarista People´s Art tapahtuman mainoksen. Sepä vasta mukava sattuma olikin, voin suositella lämpimästi jos syyskuun tapahtuman aikohin olette maisemissa. Aikaa meni, mutta koska minusta on kiva tuijotella taidetta, ei se haitannut. Pääsin juttelemaan taiteilijoiden kanssa ja tapasin mielenkiintoisia ihmisiä.Lähtihän tapahtumasta vähän tämän näköinen pieni juttu mukaan (teema oli sama, mutta piirros erilainen). Äsken sain viestin, että postilla töissä oleva ystäväni lupasi ottaa piirroksen kierrokselle mukaan ja toimittaa minulle henk.koht. kätösiin. Nimittäin taiteilijasetä lähetti sen minulle, ei tarvinnut sulloa laukkuun rutistumaan.
Kun olin näännyksiin saakka ruokkinut itseni henkisesti, bongasin taas jonkun pubin ja kävin myöhäisellä lounaalla. Reissun aikana kävin lounastamassa ulkona ja illaksi kävin take away evästä. En vaan saanut itseäni lähtemään yksin ravintoloihin syömään. Pubeissa kyllä osasin poiketa drinksuilla, mutta itse asiassa kovin hillitysti käyttydyin. Ei juuri kiinnostanut sinne saakka lähteä kaatuilemaan tuhannen tuubassa. Enkä oikein uskaltanutkaan, kun mene tiedä, mitä olisin saanut aikaan.
Sitten tein vakavamielisen shoppailukierroksen. Löysin suurimman osan tuliaisista ja Dunnesilta kolme työpaitaa. Siinäpä edullinen ostospaikka! Ja ihan soivia riepuja, laadusta en mene väittämään sitä enkä tätä, mutta hintaansa nähden jos vaikka vuoden voin niitä pitää, niin ei mene paha pilalle. Kävin minä muissakin isoissa, mutta niissä olivat heti hinnat aivan toista luokkaa. Boutiquet jätin rauhaan eikä varsinaisista matkamuistomyymälöistä löydä kuin joutavaa tuubaa.
***
Eilen siivosin. Että minä inhoan siivoamista, mutta toisaalta koska siivoan niin harvoin, jäljen todella huomaa. Nyt nuohosin paikat oikein viimeisen päälle ja nyt vielä pesen vähän tyynyjä, peittoja ja mattoja. Olipa ihana nukkua viime yönä, mutta kädenselkämykset ovat täynnä ihottumatipluja, olen allerginen kaikille mahdollisille pesuaineille, tuli taas todettua. Pitäisi aina muistaa hanskat!
Sain viimeisen laskun hammaslääkärikeikoistani. On se lysti vielä toistaiseksi edullista verrattuna yksityisen palveluihin. Hintaa kahden hampaan paikkaukselle ja fluoraukselle tuli eur 91. Kyllä yhteiskunta vielä toistaiseksi pitää huolen omistaan ainakin tässä suhteessa. Edelleen tutkiskelen toista tissiäni, välillä olen sieltä jotain löytävinäni, välillä taas en. Ehkä ensi viikolla kysäisen työterveyshuollosta, pääsenkö tutkittavaksi vai meneekö sekin yhteiskunnan pitkään piikkiin.
Mutta nyt on luvassa aamusauna ennen aamukahvia. Loma on hieno asia!
Kävelin vähän lisää ympäri puiston laitoja, olin edellisenä iltana bongannut telkkarista People´s Art tapahtuman mainoksen. Sepä vasta mukava sattuma olikin, voin suositella lämpimästi jos syyskuun tapahtuman aikohin olette maisemissa. Aikaa meni, mutta koska minusta on kiva tuijotella taidetta, ei se haitannut. Pääsin juttelemaan taiteilijoiden kanssa ja tapasin mielenkiintoisia ihmisiä.Lähtihän tapahtumasta vähän tämän näköinen pieni juttu mukaan (teema oli sama, mutta piirros erilainen). Äsken sain viestin, että postilla töissä oleva ystäväni lupasi ottaa piirroksen kierrokselle mukaan ja toimittaa minulle henk.koht. kätösiin. Nimittäin taiteilijasetä lähetti sen minulle, ei tarvinnut sulloa laukkuun rutistumaan.
Kun olin näännyksiin saakka ruokkinut itseni henkisesti, bongasin taas jonkun pubin ja kävin myöhäisellä lounaalla. Reissun aikana kävin lounastamassa ulkona ja illaksi kävin take away evästä. En vaan saanut itseäni lähtemään yksin ravintoloihin syömään. Pubeissa kyllä osasin poiketa drinksuilla, mutta itse asiassa kovin hillitysti käyttydyin. Ei juuri kiinnostanut sinne saakka lähteä kaatuilemaan tuhannen tuubassa. Enkä oikein uskaltanutkaan, kun mene tiedä, mitä olisin saanut aikaan.
Sitten tein vakavamielisen shoppailukierroksen. Löysin suurimman osan tuliaisista ja Dunnesilta kolme työpaitaa. Siinäpä edullinen ostospaikka! Ja ihan soivia riepuja, laadusta en mene väittämään sitä enkä tätä, mutta hintaansa nähden jos vaikka vuoden voin niitä pitää, niin ei mene paha pilalle. Kävin minä muissakin isoissa, mutta niissä olivat heti hinnat aivan toista luokkaa. Boutiquet jätin rauhaan eikä varsinaisista matkamuistomyymälöistä löydä kuin joutavaa tuubaa.
***
Eilen siivosin. Että minä inhoan siivoamista, mutta toisaalta koska siivoan niin harvoin, jäljen todella huomaa. Nyt nuohosin paikat oikein viimeisen päälle ja nyt vielä pesen vähän tyynyjä, peittoja ja mattoja. Olipa ihana nukkua viime yönä, mutta kädenselkämykset ovat täynnä ihottumatipluja, olen allerginen kaikille mahdollisille pesuaineille, tuli taas todettua. Pitäisi aina muistaa hanskat!
Sain viimeisen laskun hammaslääkärikeikoistani. On se lysti vielä toistaiseksi edullista verrattuna yksityisen palveluihin. Hintaa kahden hampaan paikkaukselle ja fluoraukselle tuli eur 91. Kyllä yhteiskunta vielä toistaiseksi pitää huolen omistaan ainakin tässä suhteessa. Edelleen tutkiskelen toista tissiäni, välillä olen sieltä jotain löytävinäni, välillä taas en. Ehkä ensi viikolla kysäisen työterveyshuollosta, pääsenkö tutkittavaksi vai meneekö sekin yhteiskunnan pitkään piikkiin.
Mutta nyt on luvassa aamusauna ennen aamukahvia. Loma on hieno asia!
torstai 27. elokuuta 2015
Seuramatkameininkiä
Torstain herätys oli aikaisin, bussi lähti keskustasta jo ennen kahdeksaa. Kipittelin työmatkalaisten kanssa yhtä matkaa pitkin Mary Streetia halki vihannes- ja hedelmätukkualueen. Sitäkään toimintaa en olisi nähnyt, jos olisin myöhempään ollut liikkeellä. Minusta on kiva seurata sellaista normaalia elämää ulkomailla ollessani. Sade oli lakannut, mutta oli minulla takkikin mukana. Luvassa oli kuuroja (ja sokeita, eiku) ja Atlantin tuulia.
Mielihyvin panin bussin kyljestä merkille purukumiuhkauksen: "Bin your gum when you are done. And avoid a eur 150 fee." Sellainen saisi tulla Suomeenkin. Sen sijaan kierrättäminen ja muun roskan kerääminen oli aivan lapsenkengissä. Sinne vaan samaan roskikseen olisi pitänyt tunkea kotitalousjäte, biojäte ja pullot. En vaan pystynyt, pakko oli matkan aikana kertyneet pullot edes vääntää eri pussiin. Voihan se olla, etten minä vaan hokassut, minne niitä olisi voinut palauttaa. Panttia niistä ei kuitenkaan saanut. Niinpä sitten oli useampana aamuna meidänkin kadullamme lakaisinkoneauto liikkeellä, kun känniääliöt nakkelivat pullot ja tölkit käsistään minne sattuu.
Bussi tuli täyteen, olin pakotettu istumaan tuntemattoman ihmisen viereen. Tosin matkan aikana selvisi, että nuori marokkolaistyttö oli oikein viihdyttävää seuraa, mutta onneksi hän ei aamumusta alkanut hysteerisenä pälättämään. Siitä puolesta pitivät huolen amerikkalaiset pikkuystävämme, joita valitettavasti riitti enemmistöksi. Muuten oli edustajia monista Euroopan maista.
Mitäs me näimme Moherin kallioiden lisäksi? Yhden kalastajakylän, Kinvara nimeltään, Baby Cliffseillä pysähdyimme, yksillä luostarin raunioilla hortoilimme, lounasta söimme Doolinissa ja paluumatkalla Bunrattyssa. Opas oli asiantunteva ja kertoi pitkät pätkät Irlannin historiaa, minusta se oli todella mielenkiintoista. Opas-poika herkesi minua kohtaan kovin ystävälliseksi, pysähtymistauoilla pyrki haastelemaan ihan henkilökohtaisia asioitaan. Minua nauratti, olisi siellä nuorempiakin naisia ollut tarjolla. Selityksen sananen lienee paikallaan, hänellä oli jopa kämppäkaverina suomalainen, oli tottunut meihin ilmiselvästi.
Moherin kalliot on vaikuttava ilmestys, mutta täynnä turisteja tietenkin. 1,5 tuntia siellä tuli hortoiltua, jos aikaa olisi ollut enemmän, olisin lähtenyt luontopolkuilemaan. Onneksi vielä paistoi aurinko kun tulimme, sai jonkinlaisen kuvan kallioiden majesteettisuudesta. Atlantilta hiipi sellainen hernerokkasumu, että pilvessä olimme koko sakki. Minulla olisi ollut kamerassa kivoja kuvia tältä päivältä, mutta sinne menivät, suureen mustaan aukkoon. Matka oli muuten suhteellisen edullinen, eur 40. Tietysti kaikki juomat ja ruuat piti kustantaa itse, mutta se nyt oli ihan ymmärrettävää.
Ihan oli ookoo reissu, mutta paluumatkalla mietin, että kyllä Skotlanti vaan on kauniinpi kuin Irlanti. Tai ehkä minä vaan näin Skotlannista kauniimpia puolia. Nyt pudottelimme moottoritietä pitkin hurjaa vauhtia kohti Dublinia. Skotlannissa ajelimme pikkuteitä myöten pienemmällä porukalla. Tunsin itseni seuramatkalaiseksi sanan varsinaisessa merkityksessä.
Väsytti, kun kotiin pääsin vähän ennen yhdeksää. Hetken tuijottelin telkkaria, ennen kuin panin pötkälleen. Ilta ja yö olivat ihanan viileät, paksun peiton alla oli ihanaa kyyhöttää. Valitettavasti kokolattiamatot alkoivat allergialääkityksestä huolimatta tehota minuun. Nenää piti niistää useampaan otteeseen, silmät olivat täynnä hiekkaa.
***
Eilen kävin kaupungilla. Kappahlin tarjous veti. Haalin mukaani kahdet rintareput, yhden pitkän neuletakin ja t-paidan. Onneksi kalleimmasta tuotteesta sain 25 % halvennuksen. Vielä muistin käydä hakemassa kirjapaketinkin r-kioskilta. On nyt taas lukemista jemmassa, jos tämä lukuvimma jatkuu. Ottoveli lähetti neljä (!) viuhkaa, ovat vaan juukelit niin isoja, ettei niistä ole käsilaukussa kuljeteltavaksi, enemmän ovat sisustustavaraa. Se se sitten ei perkele kanssa ymmärrä, mitä mie olen vailla. (Nyt muistuttaisin itse itseäni lahjahevoisen suusta.)
Ryhdyin pesemään sälekaihtimia. Se oli elämäni virhe. Niissä on nimittäin niin kamala paska, että en voi jättää hommaa kesken. Joudun pesemään ne nyt sitten molemmin puolin. Mietin juuri parhaimmillaan, että olisikohan se kalsarikännin paikka, niin jaksaisi paremmin jatkaa etotouhua. Onneksi yrttiviljelmäni kesti matkan ajan hengissä, sain kasteltua ne kunnolla ja siirrettyä varjoon.
Ensi vuodeksi hankin perinteisen paperikalenterin, aikataulut ovat aivan hukassa, kun puhelin kuoli. Miksi kaikki minulle tärkeä katoaa, kuolee tai menee rikki?
Mielihyvin panin bussin kyljestä merkille purukumiuhkauksen: "Bin your gum when you are done. And avoid a eur 150 fee." Sellainen saisi tulla Suomeenkin. Sen sijaan kierrättäminen ja muun roskan kerääminen oli aivan lapsenkengissä. Sinne vaan samaan roskikseen olisi pitänyt tunkea kotitalousjäte, biojäte ja pullot. En vaan pystynyt, pakko oli matkan aikana kertyneet pullot edes vääntää eri pussiin. Voihan se olla, etten minä vaan hokassut, minne niitä olisi voinut palauttaa. Panttia niistä ei kuitenkaan saanut. Niinpä sitten oli useampana aamuna meidänkin kadullamme lakaisinkoneauto liikkeellä, kun känniääliöt nakkelivat pullot ja tölkit käsistään minne sattuu.
Bussi tuli täyteen, olin pakotettu istumaan tuntemattoman ihmisen viereen. Tosin matkan aikana selvisi, että nuori marokkolaistyttö oli oikein viihdyttävää seuraa, mutta onneksi hän ei aamumusta alkanut hysteerisenä pälättämään. Siitä puolesta pitivät huolen amerikkalaiset pikkuystävämme, joita valitettavasti riitti enemmistöksi. Muuten oli edustajia monista Euroopan maista.
Mitäs me näimme Moherin kallioiden lisäksi? Yhden kalastajakylän, Kinvara nimeltään, Baby Cliffseillä pysähdyimme, yksillä luostarin raunioilla hortoilimme, lounasta söimme Doolinissa ja paluumatkalla Bunrattyssa. Opas oli asiantunteva ja kertoi pitkät pätkät Irlannin historiaa, minusta se oli todella mielenkiintoista. Opas-poika herkesi minua kohtaan kovin ystävälliseksi, pysähtymistauoilla pyrki haastelemaan ihan henkilökohtaisia asioitaan. Minua nauratti, olisi siellä nuorempiakin naisia ollut tarjolla. Selityksen sananen lienee paikallaan, hänellä oli jopa kämppäkaverina suomalainen, oli tottunut meihin ilmiselvästi.
Moherin kalliot on vaikuttava ilmestys, mutta täynnä turisteja tietenkin. 1,5 tuntia siellä tuli hortoiltua, jos aikaa olisi ollut enemmän, olisin lähtenyt luontopolkuilemaan. Onneksi vielä paistoi aurinko kun tulimme, sai jonkinlaisen kuvan kallioiden majesteettisuudesta. Atlantilta hiipi sellainen hernerokkasumu, että pilvessä olimme koko sakki. Minulla olisi ollut kamerassa kivoja kuvia tältä päivältä, mutta sinne menivät, suureen mustaan aukkoon. Matka oli muuten suhteellisen edullinen, eur 40. Tietysti kaikki juomat ja ruuat piti kustantaa itse, mutta se nyt oli ihan ymmärrettävää.
Ihan oli ookoo reissu, mutta paluumatkalla mietin, että kyllä Skotlanti vaan on kauniinpi kuin Irlanti. Tai ehkä minä vaan näin Skotlannista kauniimpia puolia. Nyt pudottelimme moottoritietä pitkin hurjaa vauhtia kohti Dublinia. Skotlannissa ajelimme pikkuteitä myöten pienemmällä porukalla. Tunsin itseni seuramatkalaiseksi sanan varsinaisessa merkityksessä.
Väsytti, kun kotiin pääsin vähän ennen yhdeksää. Hetken tuijottelin telkkaria, ennen kuin panin pötkälleen. Ilta ja yö olivat ihanan viileät, paksun peiton alla oli ihanaa kyyhöttää. Valitettavasti kokolattiamatot alkoivat allergialääkityksestä huolimatta tehota minuun. Nenää piti niistää useampaan otteeseen, silmät olivat täynnä hiekkaa.
***
Eilen kävin kaupungilla. Kappahlin tarjous veti. Haalin mukaani kahdet rintareput, yhden pitkän neuletakin ja t-paidan. Onneksi kalleimmasta tuotteesta sain 25 % halvennuksen. Vielä muistin käydä hakemassa kirjapaketinkin r-kioskilta. On nyt taas lukemista jemmassa, jos tämä lukuvimma jatkuu. Ottoveli lähetti neljä (!) viuhkaa, ovat vaan juukelit niin isoja, ettei niistä ole käsilaukussa kuljeteltavaksi, enemmän ovat sisustustavaraa. Se se sitten ei perkele kanssa ymmärrä, mitä mie olen vailla. (Nyt muistuttaisin itse itseäni lahjahevoisen suusta.)
Ryhdyin pesemään sälekaihtimia. Se oli elämäni virhe. Niissä on nimittäin niin kamala paska, että en voi jättää hommaa kesken. Joudun pesemään ne nyt sitten molemmin puolin. Mietin juuri parhaimmillaan, että olisikohan se kalsarikännin paikka, niin jaksaisi paremmin jatkaa etotouhua. Onneksi yrttiviljelmäni kesti matkan ajan hengissä, sain kasteltua ne kunnolla ja siirrettyä varjoon.
Ensi vuodeksi hankin perinteisen paperikalenterin, aikataulut ovat aivan hukassa, kun puhelin kuoli. Miksi kaikki minulle tärkeä katoaa, kuolee tai menee rikki?
keskiviikko 26. elokuuta 2015
Sumujen saarella - sateen sattuessa sateessa
Keskiviikko alkoi sateessa. Minuahan se ei koskaan ole haitannut, nautin aamupalaa lähempänä puolta päivää. Tilasin torstaille matkan Moherin kallioille, siinä vaiheessa vielä netti toimi. Aamupäivällä tuli seurattua telkkarin tarjontaa. Paljon kanavia ja paljon paskaa oli tarjolla, kunnes löysin Irlannin aamuteeveen, sitä oli kiva seurata aamupaahtoleipää natustaessa.
Kylillä tutustuin lisää topografiaan, eli jalkaa toisen eteen. GPO on kaunis, etenkin sisältä, siellä on julkisivun pylväisiin jätetty pääsiäiskapinan luodinreiät vähän samaan malliin kuin meillä niitä löytyy Pitkänsillan kaiteista ja Graniittilinnan kyljistä. Muutenkin kun mietin Irlannin ja Suomen historiaa, niin olen löytävinäni kummallisen samanlaisia piirteitä. Siellä taisteltiin itsenäisyyden puolesta Englantia, meillä Venäjää, vastaan ihan samoilla vuosikymmenillä. Mutta sitä mie en ymmärrä, että miten ne laskevat tulleensa itsenäiseksi valtioksi 1922, kun silloin saivat vasta autonomisen aseman. Noh, ei ole minulta pois sekään tulkinta.
Söin yhdessä pubissa myöhäisen lounaan. Elämäni ensimmäisen kala ja ranskalaiset annos maistui yllättävän hyvältä, mutta en minä sitä viinietikan lutraamista kyllä oppinut. Joka paikassa tuputettavan Guinnesin lisäksi Irlannissa näyttää olevan tarjolla hyviä kuivia siidereitä. Sopi minulle. Liekö sitten ollut sen yhden siiderin syytä, että liukastuin kadulla, kaaduin tietysti ennestään rikkinäiselle polvelleni. Tutustuin siis topogragfiaan todella perusteellisesti, väitän kyllä, että syy oli niissä O´Connell Streetin liukkaissa epäsopivissa laatoissa. Housut märkänä ja nilkuttaen tuli sitten saavuttua kotiin. Onneksi eivät menneet rikki uudet pöksyt, löysin yhdestä nettikaupasta perinteisen ruumiinrakenteen omaaville naisille leveälahkeisia pöksyjä (siis ihan flare-mallilla).
Ukkelit lähibaarissa hehettelivät turistitädille, mutta en jäänyt sitä pitkäksi aikaa kuuntelemaan, nakkasin siiderin ja setien tarjoaman viskin kitusiini. Oli pakko lähteä tutustumaan boilerin toimintaan.Tunsin suurta onnistumisen iloa, mutta toisaalta koin myös jälleen kerran suurta yksinäisyyden tunnetta. Olisi ollut niin hienoa, kun mukana olisi ollut joku kokemassa kaikkea kanssani.
***
Sain muuten arvostelun AirBnB-isännältäni:
Kylillä tutustuin lisää topografiaan, eli jalkaa toisen eteen. GPO on kaunis, etenkin sisältä, siellä on julkisivun pylväisiin jätetty pääsiäiskapinan luodinreiät vähän samaan malliin kuin meillä niitä löytyy Pitkänsillan kaiteista ja Graniittilinnan kyljistä. Muutenkin kun mietin Irlannin ja Suomen historiaa, niin olen löytävinäni kummallisen samanlaisia piirteitä. Siellä taisteltiin itsenäisyyden puolesta Englantia, meillä Venäjää, vastaan ihan samoilla vuosikymmenillä. Mutta sitä mie en ymmärrä, että miten ne laskevat tulleensa itsenäiseksi valtioksi 1922, kun silloin saivat vasta autonomisen aseman. Noh, ei ole minulta pois sekään tulkinta.
Söin yhdessä pubissa myöhäisen lounaan. Elämäni ensimmäisen kala ja ranskalaiset annos maistui yllättävän hyvältä, mutta en minä sitä viinietikan lutraamista kyllä oppinut. Joka paikassa tuputettavan Guinnesin lisäksi Irlannissa näyttää olevan tarjolla hyviä kuivia siidereitä. Sopi minulle. Liekö sitten ollut sen yhden siiderin syytä, että liukastuin kadulla, kaaduin tietysti ennestään rikkinäiselle polvelleni. Tutustuin siis topogragfiaan todella perusteellisesti, väitän kyllä, että syy oli niissä O´Connell Streetin liukkaissa epäsopivissa laatoissa. Housut märkänä ja nilkuttaen tuli sitten saavuttua kotiin. Onneksi eivät menneet rikki uudet pöksyt, löysin yhdestä nettikaupasta perinteisen ruumiinrakenteen omaaville naisille leveälahkeisia pöksyjä (siis ihan flare-mallilla).
Ukkelit lähibaarissa hehettelivät turistitädille, mutta en jäänyt sitä pitkäksi aikaa kuuntelemaan, nakkasin siiderin ja setien tarjoaman viskin kitusiini. Oli pakko lähteä tutustumaan boilerin toimintaan.Tunsin suurta onnistumisen iloa, mutta toisaalta koin myös jälleen kerran suurta yksinäisyyden tunnetta. Olisi ollut niin hienoa, kun mukana olisi ollut joku kokemassa kaikkea kanssani.
***
Sain muuten arvostelun AirBnB-isännältäni:
Kummitus was a super guest. Friendly, independent and I hardly knew she had been in the apartment she left it so tidy. I recommend Kummitus to any host of Airbnb.Ettäs tiedätte, olen täydellinen vieras.
tiistai 25. elokuuta 2015
Vihreänä vihreällä saarella
Kun kerta lomalla olin, en tiistaina pitänyt kiirettä kylille kirmaamisen kanssa. Sen verran aamupäivällä verryttelin, että kävin tsekkaamassa lähimmän supermarketin, Freshin. Kallista, totesin nopeasti, helkkarin kallista Suomen hintoihin verrattuna, mutta aamupalatarpeet ja muutama varaeväs sieltä tuli keräiltyä koriin. Koko viikon aloitin paahtoleivällä ja kananmunilla, se auttoi yllättävän hyvin jaksamaan pitkälle iltapäivään. Mutta kovasti olisin kaivannut Tescoa, Aldia tai Lidliä jonnekin lähistölle. Kamalinta oli tajuta, ettei vuokrapilttuussani ollut kahvinkeitinta, pikakahvihommeleiksihan se sitten meni. Pikakahvi ei sovi ihmiselle, joka juo tummapaahtoa.
Ensin tutkiskelin lähiympäristöä. Kaikki oli jotenkin ihanasti rempallaan. Tähän kuuluisi nyt kovasti kuvia muun muassa graffiteista, mutta DNA-kaupan kaveri sanoi, että kun puhelimen saan takaisin, siellä ei tule olemaan yhtään mitään. Ei kuvia, ei kalenterimerkintöjä, ei muistiinpanoja, ei mitään. Jotta kuvitelkaa mielessänne sellainen suhteellisen matala kylä, uusia ja vanhoja rakennuksia sekaisin, vähän lähiömeininkiä, vähän jotain hipsterimeininkiä. Melkein naapurissa oli Jameson museo ja kylän yksi isoimmista hosteleista. Keskustaan oli noin 20 minuutin kävelymatka. En ottanut turistikorttia, kun ajattelin, että ratikkaverkko oli aika onneton Helsinkiin verrattuna, vähän niin kuin meidän metromme. Olisi varmaan pitänyt ottaa, nyt kun jälkikäteen mietin.
Sitten hyppäsin Hop on Hop off -bussiin, sillä tulikin sitten seilattua sen verran, että huomasin, ettei keskusta mitenkään ylitsepääsemättömän suuri ollut. Minulle sattui ihan sellainen klassinen "olen blondi"-onnettomuus, paloin niskasta, rintamuksesta ja käsivarsista siinä bussin yläkerrassa nakottaessani. Tuulen vire viilensi juuri sen verran, etten tajunnut auringon polttavaa voimaa. Ei kai kukaan nyt I R L A N T I I N mukaansa ota aurinkorasvaa. Minun olisi pitänyt, sen verran yhteistä on kyseisen kansanryhmän kanssa, vaikken koskaan suihkurusketukseen tai solariumiin ryhdykään, kuvottavaa touhua. Paikalliset kyllä näyttivät sitä harrastavan, etenkin nuoriso. Oranssia sakkia, niin kuin lipussaankin.
Kotimatkalla löysin lähibaarin. Tulin kotiin takeawayn kautta pienesti hiprakassa, tuli ihan lokaali olo. Hissiä en saanut tilattua, enkä meinannut saada käytävän ovesta avainta irti. Jumalauta, että syletti, kun tunsi itsensä ääliöksi. Irlannin englanti humisi korvissa, etenkään baarin ukkeleiden puheesta en saanut mitään tolkkua, arvailin vain.
Nukuin toisen upean yön. Koko matkan ajan vetelin sikeitä paremmin kuin vuosiin missään, jotain tekemistä saattoi olla jatkuvalla liikkumisella. Harmitti toki, kun puhelinkin ryttyili jo tuossa vaiheessa, ajattelin, miten kivaa olisi ollut jakaa kaikki jonkun kanssa. Siis niin kuin ystävän tai ihmissuhteen. Se vähän tirskutti taas. Toisella tavalla tirskuttivat kokolattiamatot, eivät ne ole valkoihoisen kavereita.Olen todennäköisesti maaiman kermaperseisin turistinplanttu.
***
Puhelin on viety huoltoon. Kaksi viikkoa siinä kuulemma menee, ennen kuin sen saa takaisin. Kyllähän tämä eka viikko vielä menee työluurin kanssa, mutta ensi vkolla pitäisi laittaa siihen työsim takaisin. Sitten minulla ei ole puhelinta viikkoon. Samoin olen menettänyt hauskoja juttuja, joita aina silloin tällöin olen kirjoitellut muistiinpanosivuille. Harmittaa. Ja se tyyli, millä myyjä syyllisti, olenko kastellut puhelinta, mitä olen sille tehnyt. Voi villu tamme!
Pyykit on nyt kuitenkin pesty, kaikki tuoksui oudolta. Tai ei oudolta, vaan häjustetuilta huuhteluaineiltä ja pesuaineilta. Ei se varmaan muista outoa ole, mutta minun mimosanokkani ottaa siitä itseensä.
Ensin tutkiskelin lähiympäristöä. Kaikki oli jotenkin ihanasti rempallaan. Tähän kuuluisi nyt kovasti kuvia muun muassa graffiteista, mutta DNA-kaupan kaveri sanoi, että kun puhelimen saan takaisin, siellä ei tule olemaan yhtään mitään. Ei kuvia, ei kalenterimerkintöjä, ei muistiinpanoja, ei mitään. Jotta kuvitelkaa mielessänne sellainen suhteellisen matala kylä, uusia ja vanhoja rakennuksia sekaisin, vähän lähiömeininkiä, vähän jotain hipsterimeininkiä. Melkein naapurissa oli Jameson museo ja kylän yksi isoimmista hosteleista. Keskustaan oli noin 20 minuutin kävelymatka. En ottanut turistikorttia, kun ajattelin, että ratikkaverkko oli aika onneton Helsinkiin verrattuna, vähän niin kuin meidän metromme. Olisi varmaan pitänyt ottaa, nyt kun jälkikäteen mietin.
Sitten hyppäsin Hop on Hop off -bussiin, sillä tulikin sitten seilattua sen verran, että huomasin, ettei keskusta mitenkään ylitsepääsemättömän suuri ollut. Minulle sattui ihan sellainen klassinen "olen blondi"-onnettomuus, paloin niskasta, rintamuksesta ja käsivarsista siinä bussin yläkerrassa nakottaessani. Tuulen vire viilensi juuri sen verran, etten tajunnut auringon polttavaa voimaa. Ei kai kukaan nyt I R L A N T I I N mukaansa ota aurinkorasvaa. Minun olisi pitänyt, sen verran yhteistä on kyseisen kansanryhmän kanssa, vaikken koskaan suihkurusketukseen tai solariumiin ryhdykään, kuvottavaa touhua. Paikalliset kyllä näyttivät sitä harrastavan, etenkin nuoriso. Oranssia sakkia, niin kuin lipussaankin.
Kotimatkalla löysin lähibaarin. Tulin kotiin takeawayn kautta pienesti hiprakassa, tuli ihan lokaali olo. Hissiä en saanut tilattua, enkä meinannut saada käytävän ovesta avainta irti. Jumalauta, että syletti, kun tunsi itsensä ääliöksi. Irlannin englanti humisi korvissa, etenkään baarin ukkeleiden puheesta en saanut mitään tolkkua, arvailin vain.
Nukuin toisen upean yön. Koko matkan ajan vetelin sikeitä paremmin kuin vuosiin missään, jotain tekemistä saattoi olla jatkuvalla liikkumisella. Harmitti toki, kun puhelinkin ryttyili jo tuossa vaiheessa, ajattelin, miten kivaa olisi ollut jakaa kaikki jonkun kanssa. Siis niin kuin ystävän tai ihmissuhteen. Se vähän tirskutti taas. Toisella tavalla tirskuttivat kokolattiamatot, eivät ne ole valkoihoisen kavereita.Olen todennäköisesti maaiman kermaperseisin turistinplanttu.
***
Puhelin on viety huoltoon. Kaksi viikkoa siinä kuulemma menee, ennen kuin sen saa takaisin. Kyllähän tämä eka viikko vielä menee työluurin kanssa, mutta ensi vkolla pitäisi laittaa siihen työsim takaisin. Sitten minulla ei ole puhelinta viikkoon. Samoin olen menettänyt hauskoja juttuja, joita aina silloin tällöin olen kirjoitellut muistiinpanosivuille. Harmittaa. Ja se tyyli, millä myyjä syyllisti, olenko kastellut puhelinta, mitä olen sille tehnyt. Voi villu tamme!
Pyykit on nyt kuitenkin pesty, kaikki tuoksui oudolta. Tai ei oudolta, vaan häjustetuilta huuhteluaineiltä ja pesuaineilta. Ei se varmaan muista outoa ole, mutta minun mimosanokkani ottaa siitä itseensä.
Lentopelkotilaan siirtyminen
Olisi minun pitänyt sitä junaa kokeilla lentokentälle mennessäni. Meni nimittäin vaikeaksi siirtyminen lähtöpisteeseen. Alkuperäisen suunnitelmani mukaan tahdoin matkustaa kentälle bussilla, koska se menisi suoraan terminaalin eteen, ajattelin, ettei siellä olisi enää niin paljon matkustajiakaan, koska juna kuljettaisi suurimman osan.
Onneksi varasin aikaa, koska se 615, johon olin aikomassa, ajeli ohi. Vähän se hidasti, mutta kuski päätti ilmiselvästi, että hänhän ei peruuttelemaan ryhdy. Kyllä syletti. Teki mieli kääntyä takaisin kotiin, jonka kyllä tavallaan teinkin, kun en uskaltanut enää seuraavaa jäädä odottelemaan. Ajelin juna-asemalle ja hyppäsin I-junaan. Sekin saatana oli myöhässä, hiki valui ja jänskätti.
Vielä kun se liittymäkuljetusbussi kentällä viivytteli, niin ei enää kovin montaa hetkeä jäänyt ennen koneen lähtöä. Check in automaatti ei toiminut, tietenkään, piti mennä perinteiselle tiskille, jossa neiti ehdotti, että laittaisin mahanalusen jalkoja täyteen, koska boardaus oli juuri alkamassa. Niinpä laukkasin läpi turvatarkastuksen ja puolen kentän housujani kannatellen - ei ollut aikaa virittää vyötä takaisin. Ei myöskään jäänyt shoppailuaikaa, en edes vesipulloa kerennyt ostaa.
Niinpä ei myöskään jäänyt aikaa pelätä muuta kuin koneesta myöhästymistä. Vasta paikalleni istuessani aloitin perinteisen lentopelkotilaan siirtymisen. Siinä se matka sitten menikin, yllättävän kivuttomasti tosin. Minulla oli kirja, sain vähän torkuttua eikä kukaan tainnut huomata penkinlaidoista kiinnipitelyäni nousu- ja laskeutumisvaiheessa. Ja onneksi sitä vettäkin sai koneesta, vaikka kallista kyllä on Norwegianin eväissä oleminen. Sen sijaan jalkatilaa oli yllättävän hyvin.
Dublinissa oli hiki, vaikka oli jo ilta. Kone oli 20 minuuttia myöhässä, silti ajattelin ottaa bussin keskustaan. Turisti-infossa sain kartan ja ohjeita, hyppäsin 700aan, jossa istahdin 20 vuotta aikaisemmin Irlantiin muuttaneen kroatialaistytsyn viereen, hän ystävällisesti lupasi ohjastaa minut Luas-pysäkille keskustassa. Bussi maksoi eur 6 ja yhden vyöhykkeen sisällä liikkumiseen oikeuttava ratikkalippu eur 1,80. Aika paljon edullisempaa kuin taksilla ajelu. Ja helppoa! Smithfieldissä löysin treffipaikan näpsäkästi, odottelin siivoojadaamia n. 15 minuuttia, hänkin oli aikataulustaan myöhässä. Mutta senkin hän kertoi WhatsApin avulla, etten edes kerennyt säikkyä.
Lomakodissani Brasiliasta alunperin kotoisin oleva rouva esitteli minulle etukäteen ostettavan sähkömittarin toiminnan, boilerin toiminnan, lukkojen, wifin, telkkarin ja hellan käytön. Kaikissa oli temppu. Minä seurasin silmä tarkkana ja mietin, että mitenhän tästä selviää. Omatoimimatkailussa on puolensa, etenkin kun väsyttää ja tekisi mieli vain oikaista sohvalle. Mutta niinpä vain kävin läheisestä take awaysta mättöä, söin ja menin unille. Olin aivan poikki ja jotain itsesääliäkin oli liikkeellä. Onneksi sänky oli tilava, tyynyt vaan olivat kamalat kovat lituskat, peitto tosin ihanan paksu ja painava. Kadulta kuului lohduttavasti ihmisääniä, mutta itse talo oli tolkuttoman hiljainen.
***
Tästä se lähtee, matkakertomus, että muistan mitä tulin tehneeksi Dublinissa. Nyt lähden hakemaan toisen koneellisen pyykkiä pois koneesta ja sitten lähden kohti DNA-kauppaa viemään puhelinparkaa hoitoon. Se kuoli lopullisesti matkan aikana.
Onneksi varasin aikaa, koska se 615, johon olin aikomassa, ajeli ohi. Vähän se hidasti, mutta kuski päätti ilmiselvästi, että hänhän ei peruuttelemaan ryhdy. Kyllä syletti. Teki mieli kääntyä takaisin kotiin, jonka kyllä tavallaan teinkin, kun en uskaltanut enää seuraavaa jäädä odottelemaan. Ajelin juna-asemalle ja hyppäsin I-junaan. Sekin saatana oli myöhässä, hiki valui ja jänskätti.
Vielä kun se liittymäkuljetusbussi kentällä viivytteli, niin ei enää kovin montaa hetkeä jäänyt ennen koneen lähtöä. Check in automaatti ei toiminut, tietenkään, piti mennä perinteiselle tiskille, jossa neiti ehdotti, että laittaisin mahanalusen jalkoja täyteen, koska boardaus oli juuri alkamassa. Niinpä laukkasin läpi turvatarkastuksen ja puolen kentän housujani kannatellen - ei ollut aikaa virittää vyötä takaisin. Ei myöskään jäänyt shoppailuaikaa, en edes vesipulloa kerennyt ostaa.
Niinpä ei myöskään jäänyt aikaa pelätä muuta kuin koneesta myöhästymistä. Vasta paikalleni istuessani aloitin perinteisen lentopelkotilaan siirtymisen. Siinä se matka sitten menikin, yllättävän kivuttomasti tosin. Minulla oli kirja, sain vähän torkuttua eikä kukaan tainnut huomata penkinlaidoista kiinnipitelyäni nousu- ja laskeutumisvaiheessa. Ja onneksi sitä vettäkin sai koneesta, vaikka kallista kyllä on Norwegianin eväissä oleminen. Sen sijaan jalkatilaa oli yllättävän hyvin.
Dublinissa oli hiki, vaikka oli jo ilta. Kone oli 20 minuuttia myöhässä, silti ajattelin ottaa bussin keskustaan. Turisti-infossa sain kartan ja ohjeita, hyppäsin 700aan, jossa istahdin 20 vuotta aikaisemmin Irlantiin muuttaneen kroatialaistytsyn viereen, hän ystävällisesti lupasi ohjastaa minut Luas-pysäkille keskustassa. Bussi maksoi eur 6 ja yhden vyöhykkeen sisällä liikkumiseen oikeuttava ratikkalippu eur 1,80. Aika paljon edullisempaa kuin taksilla ajelu. Ja helppoa! Smithfieldissä löysin treffipaikan näpsäkästi, odottelin siivoojadaamia n. 15 minuuttia, hänkin oli aikataulustaan myöhässä. Mutta senkin hän kertoi WhatsApin avulla, etten edes kerennyt säikkyä.
Lomakodissani Brasiliasta alunperin kotoisin oleva rouva esitteli minulle etukäteen ostettavan sähkömittarin toiminnan, boilerin toiminnan, lukkojen, wifin, telkkarin ja hellan käytön. Kaikissa oli temppu. Minä seurasin silmä tarkkana ja mietin, että mitenhän tästä selviää. Omatoimimatkailussa on puolensa, etenkin kun väsyttää ja tekisi mieli vain oikaista sohvalle. Mutta niinpä vain kävin läheisestä take awaysta mättöä, söin ja menin unille. Olin aivan poikki ja jotain itsesääliäkin oli liikkeellä. Onneksi sänky oli tilava, tyynyt vaan olivat kamalat kovat lituskat, peitto tosin ihanan paksu ja painava. Kadulta kuului lohduttavasti ihmisääniä, mutta itse talo oli tolkuttoman hiljainen.
***
Tästä se lähtee, matkakertomus, että muistan mitä tulin tehneeksi Dublinissa. Nyt lähden hakemaan toisen koneellisen pyykkiä pois koneesta ja sitten lähden kohti DNA-kauppaa viemään puhelinparkaa hoitoon. Se kuoli lopullisesti matkan aikana.
maanantai 17. elokuuta 2015
Hitaasti kiiruhtaen
Eipä ihan juuri ole sylettänyt näin paljon matkaan lähteminen. Kohdehan on aivan erinomainen, matka oli edullinen, mutta kun jänskättää. Jaa mikäkö? No se, että puhelin ei toimi ja miten mie sen asuntoni löydän ja entäs jos jotain sattuu? Ihan tätä normaalia kontrollifriikin kauhua. Puhumattakaan lentosillipurkista, johon joudun itseni tunkemaan kolmeksi tunniksi. Ahistus. Kaikki tämä tulee haihtumaan viimeistään huomenaamulla, kun etsin ruokakauppaa paikan päällä.
Olen elämäni ensimmäisen kerran harrastanut WhatsAppia. Se sujui ihan hyvin, mutta entäs jos puhelin ei suostu käynnistymään Dublinissa? Mitenkäs sitten suu pannaan? Senkin kyllä jo ratkaisin kertomalla siivoojalle, minkä näköistä naista saa etsiä tapaamisaikanamme. Hän lupasi tunnistaa. Sen lisäksi myös työpuhelin on mukana. Samoin numerot, nimet ja osoite lapulle kirjoitettuna. Puuh.
Huomasin juuri, että olen vasta ma-ti-yönä joskus puolen yön punttuussa perillä, voi olla, että otan taksin kotiin. Ei jostain syystä huvita lähteä seikkailemaan julkisilla siihen aikaan yöstä. Onneksi edes nyt pääsee kentälle julkisilla. Tosin junaa en aio kokeilla vieläkään, koska tulee kävelyä enemmän.
Jumalauta, ei lentäminen ole ihmiselle tarkoitettua touhua!
Olen elämäni ensimmäisen kerran harrastanut WhatsAppia. Se sujui ihan hyvin, mutta entäs jos puhelin ei suostu käynnistymään Dublinissa? Mitenkäs sitten suu pannaan? Senkin kyllä jo ratkaisin kertomalla siivoojalle, minkä näköistä naista saa etsiä tapaamisaikanamme. Hän lupasi tunnistaa. Sen lisäksi myös työpuhelin on mukana. Samoin numerot, nimet ja osoite lapulle kirjoitettuna. Puuh.
Huomasin juuri, että olen vasta ma-ti-yönä joskus puolen yön punttuussa perillä, voi olla, että otan taksin kotiin. Ei jostain syystä huvita lähteä seikkailemaan julkisilla siihen aikaan yöstä. Onneksi edes nyt pääsee kentälle julkisilla. Tosin junaa en aio kokeilla vieläkään, koska tulee kävelyä enemmän.
Jumalauta, ei lentäminen ole ihmiselle tarkoitettua touhua!
sunnuntai 16. elokuuta 2015
Terveisiä Länsirannikolta
Ystäväni kanssa kehuskelimme eilen toisiamme kilpaa, kun hän saattoi minut junalle. Vietin harvinaisen rauhallisen kolmen päivän vierailun Keski-Pohjanmaalla. Osatekijänä saattoi olla, että hänen puolisonsa oli Ruotsissa hautajaismatkalla ja saapui vasta perjantaina, hän ei ollut villitsemässä. Mutta kivaa oli!
Torstaina tosin vähän irroittelimme. Ensin suoritimme huiman shoppalukierroksen, hankin Irlannin retkeä varten matka-adapterin ja ystävä pinon sukkia. Päätimme edellisestä kerrasta viisastuneina (polkupyörät jäivät kaupungille, koska alkoholi) liikkua kylille kävellen, ilman sukkia matkaan lähtenyt ystäväraasu sai jo hiertymän menomatkalla aikaan kantapäähänsä. Clas Ohlsonin kassatyttöä nauratti, kun adapteria maksaessani laukusta pompsahti perinaisellisesti tyhjä Fresita-pullo. Meillä oli nimittäin eväät mukana, istuskelimme hetken matkan varrella varjossa ja lipitimme retkijuomat.
Shoppailukierroksen päälle olikin sitten aika istua kesän ensimmäisella terassilla, ennen kuin menimme syömään. Ravintolassa minut kutsuttiin tiskin taakse hommiin, kun toivomani juomat oli sijoitettu tarjoilijan ulottumattomiin, jotain hyötyä pituudestakin. Kyllä on pikkukaupunki hiljainen keskellä viikkoa ns. paremmassa ravintolassa, lisäksemme paikalla oli yksi seurue. Mutta ruoka oli hyvää, juomat soveliaita ja ruuan päälle ymmärsimme lähteä kotiin, emmekä matkanneet tuhannen kapakan kautta kohti huimia seikkailuja.
Yhden baarin olivat polttaneet juuri viikkoa ennen kuin saavuin paikalle, siellä olisimme saattaneet käydä ihan nostalgiasyistä. Toista jo suljettua kävimme vilkaisemassa ulkopuolelta, voi niitä aikoja, kun 80-luvulla ryhdyin paikkakunnalla käymään. Paljon on tapahtunut, osa olisi saanut jäädä tapahttumattakin. Mutta jotenkin kivaa on huomata meidän vähän edes rauhoittuneen. Ja kivaa on huomata, että edelleen olemme ystäviä, arvostan sitä kovin.
Perjantaina meillä oli pienimuotoiset viskinmaistajaiset, kun pariskunnan herrahenkilö saapui Ruotsin retkeltä, mutta onneksi silloinkin ymmärsimme jättää homman vain maisteluksi, ei mennyt pullotolkulla tavaraa. Ja onneksi tuli syötyä ennen viskipullojen avaamista, ruokana meillä oli perinteinen pyttipannu ja jauhelihapihvejä, sain toteuttaa matkan aikana itseäni keittiössä suorastaan kiitettävästi.
Lauantaiaamuna puhelimeni päätti ryhtyä ryttyilemään. Se ei ollutkaan latautunut yön aikana, vaikka notkui piuhassa tavalliseen tapaan. Sitten se mokoma vielä sai jätettyä jonkun ohjelman päälle, se tietysti söi virtaa entisestään. Vilkutteli ja kilkutteli varoituksiaan niin, että hermot meinasivat mennä. Kaikkea tuli kokeiltua, sammuttamista, uudelleenkäynnistystä, akun pois ottamista, valohoitoa. Mutta niin vaan piti lähteä kierrokselle huoltoliikkeisiin ennen junan lähtöä. Hätäapua tosin ei ollut tarjolla, joten päätin akun antaa sammahtaa ja olla puhelimetta. On se vaan outo tunne äkkiseltään olla ilman lisä-älyä, kun ei edes rannekelloa enää ihmisellä ole.
Mietin jo, että eihän tässä muuten mitään, mutta kun puhelinta tarvitsen etenkin siinä vaiheessa, kun yritän löytää huomenna vuokraisäntäni edustajan, että pääsen majoittumaan lomaresidenssiini. Nyt kuitenkin taisin selättää kaikki ongelmat, pitää ottaa vielä varuilta työpuhelin suljettuna mukaan, voin aina vaihtaa simkorttini hätätilanteessa sinne. Korjautan tarvittaessa puhelimen vasta matkan jälkeen, siellä onneksi on aikaa.
Edelleenkään ei ole sellainen tunne, että olen lähdössä matkaan hyppien keikkuen innosta kirkuen. Mutta veikkaan, että kun pääsen perille, minulla on ihan kivaa. Nyt vaan ärsyttää vainvannäkö. Liikaa vieraita sänkyja viime aikoina, vaikka kuten ennenkin, nukuin uskomattoman hyvin ystävien kellarissa. Viileätä ja hiljaista.
Torstaina tosin vähän irroittelimme. Ensin suoritimme huiman shoppalukierroksen, hankin Irlannin retkeä varten matka-adapterin ja ystävä pinon sukkia. Päätimme edellisestä kerrasta viisastuneina (polkupyörät jäivät kaupungille, koska alkoholi) liikkua kylille kävellen, ilman sukkia matkaan lähtenyt ystäväraasu sai jo hiertymän menomatkalla aikaan kantapäähänsä. Clas Ohlsonin kassatyttöä nauratti, kun adapteria maksaessani laukusta pompsahti perinaisellisesti tyhjä Fresita-pullo. Meillä oli nimittäin eväät mukana, istuskelimme hetken matkan varrella varjossa ja lipitimme retkijuomat.
Shoppailukierroksen päälle olikin sitten aika istua kesän ensimmäisella terassilla, ennen kuin menimme syömään. Ravintolassa minut kutsuttiin tiskin taakse hommiin, kun toivomani juomat oli sijoitettu tarjoilijan ulottumattomiin, jotain hyötyä pituudestakin. Kyllä on pikkukaupunki hiljainen keskellä viikkoa ns. paremmassa ravintolassa, lisäksemme paikalla oli yksi seurue. Mutta ruoka oli hyvää, juomat soveliaita ja ruuan päälle ymmärsimme lähteä kotiin, emmekä matkanneet tuhannen kapakan kautta kohti huimia seikkailuja.
Yhden baarin olivat polttaneet juuri viikkoa ennen kuin saavuin paikalle, siellä olisimme saattaneet käydä ihan nostalgiasyistä. Toista jo suljettua kävimme vilkaisemassa ulkopuolelta, voi niitä aikoja, kun 80-luvulla ryhdyin paikkakunnalla käymään. Paljon on tapahtunut, osa olisi saanut jäädä tapahttumattakin. Mutta jotenkin kivaa on huomata meidän vähän edes rauhoittuneen. Ja kivaa on huomata, että edelleen olemme ystäviä, arvostan sitä kovin.
Perjantaina meillä oli pienimuotoiset viskinmaistajaiset, kun pariskunnan herrahenkilö saapui Ruotsin retkeltä, mutta onneksi silloinkin ymmärsimme jättää homman vain maisteluksi, ei mennyt pullotolkulla tavaraa. Ja onneksi tuli syötyä ennen viskipullojen avaamista, ruokana meillä oli perinteinen pyttipannu ja jauhelihapihvejä, sain toteuttaa matkan aikana itseäni keittiössä suorastaan kiitettävästi.
Lauantaiaamuna puhelimeni päätti ryhtyä ryttyilemään. Se ei ollutkaan latautunut yön aikana, vaikka notkui piuhassa tavalliseen tapaan. Sitten se mokoma vielä sai jätettyä jonkun ohjelman päälle, se tietysti söi virtaa entisestään. Vilkutteli ja kilkutteli varoituksiaan niin, että hermot meinasivat mennä. Kaikkea tuli kokeiltua, sammuttamista, uudelleenkäynnistystä, akun pois ottamista, valohoitoa. Mutta niin vaan piti lähteä kierrokselle huoltoliikkeisiin ennen junan lähtöä. Hätäapua tosin ei ollut tarjolla, joten päätin akun antaa sammahtaa ja olla puhelimetta. On se vaan outo tunne äkkiseltään olla ilman lisä-älyä, kun ei edes rannekelloa enää ihmisellä ole.
Mietin jo, että eihän tässä muuten mitään, mutta kun puhelinta tarvitsen etenkin siinä vaiheessa, kun yritän löytää huomenna vuokraisäntäni edustajan, että pääsen majoittumaan lomaresidenssiini. Nyt kuitenkin taisin selättää kaikki ongelmat, pitää ottaa vielä varuilta työpuhelin suljettuna mukaan, voin aina vaihtaa simkorttini hätätilanteessa sinne. Korjautan tarvittaessa puhelimen vasta matkan jälkeen, siellä onneksi on aikaa.
Edelleenkään ei ole sellainen tunne, että olen lähdössä matkaan hyppien keikkuen innosta kirkuen. Mutta veikkaan, että kun pääsen perille, minulla on ihan kivaa. Nyt vaan ärsyttää vainvannäkö. Liikaa vieraita sänkyja viime aikoina, vaikka kuten ennenkin, nukuin uskomattoman hyvin ystävien kellarissa. Viileätä ja hiljaista.
keskiviikko 12. elokuuta 2015
The first leg of the journey
Unohdin päivittää ennen lähtöäni. Tuli kiire eilen. Piti suorittaa töissä ja pakata kotona. Töissä muuten näköjään TAAS suunnitellaan toimenkuvamuutoksia - tietenkin sillä välin, kun en ole itseäni puolustamassa. En ajattele, en ajattele, en ajattele.
Eväitä en unohtanut. Tällä kertaa aamukahvikin pysyi mukissa, kun roudasin sitä junan käytäviä pitkin. Joskus viime talvena sain aikaan kahvimerionnettomuuden. Kupillisessa on yllättävän paljon, kun se seilaa pitkin junan käytävää. Mikään paperimäärä olisi sitä riittänyt kuivamaan, silloin muistaakseni uhrasin mukaan tarttuneen iltalehdykänkin.
Kun eilen valitin ystävälle, ettei minulla ole mitään päällepantavaa, hän totesi, että astun sitten varmaan alastomana junasta määränpäässä. Ehkä kuitenkin jätän sen väliin tällä kertaa, en kyllä tiedä miksi. Ei minulla ole mitään hävittävää.
Palataan astialle joskus viikonloppuna.
Eväitä en unohtanut. Tällä kertaa aamukahvikin pysyi mukissa, kun roudasin sitä junan käytäviä pitkin. Joskus viime talvena sain aikaan kahvimerionnettomuuden. Kupillisessa on yllättävän paljon, kun se seilaa pitkin junan käytävää. Mikään paperimäärä olisi sitä riittänyt kuivamaan, silloin muistaakseni uhrasin mukaan tarttuneen iltalehdykänkin.
Kun eilen valitin ystävälle, ettei minulla ole mitään päällepantavaa, hän totesi, että astun sitten varmaan alastomana junasta määränpäässä. Ehkä kuitenkin jätän sen väliin tällä kertaa, en kyllä tiedä miksi. Ei minulla ole mitään hävittävää.
Palataan astialle joskus viikonloppuna.
sunnuntai 9. elokuuta 2015
Leppoisa lauantai
Perjantai meni kotosalla muutaman viinilasillisen voimin. Tein uunipellillisen kinkku-poropiirakkaa roolipelipäivää varten. Matkan varrelta lauantaina keräsin vielä salaattiaineksia mukaan. Olen vihdoinkin oppinut, että ryhmässä on useita erilaisia ruokailutottumuksia, ymmärrän jättää jotkut komponentit erilleen, että jokainen voi lisätä niitä tahtoessaan. Yhteinen ateria pelaamisen lomassa on mukavaa, mutta ruuan pitää olla helposti lähestyttävää, ettei sen kanssa askarrellessa mene peliaikaa.
Pelimme aikana saimme loppuun kaksi tehtävää. Jäimme siis seikkailuttomaan tilaan. Käytimme voittoja aluksemme parantamiseen, ehkä se pysyy kasassa mutenkin kuin jesarin voimin. Puolustustakin paransimme, nyt toimivat kaikki kolme asetta. Itselleni hankin liekinheittimen ja leopardin lemmiksi -älkää kysykö miksi, minä vaan tahdoin lemmikin. Pelaaminen on kyllä paras harrastus, mitä olisin ikinä voinut itselleni kuvitella. Mielikuvitusta, sosiaalisuutta ja turvallisia seikkailuja, joita todellisessa elämässä en koskaan uskaltaisi toteuttaa.
Illan kulku kaupungilla oli sekava. Tapasimme ystävän kanssa baarissa, josta meidät ajoi pois terrorisoinut poikajoukko. Meillä oli sitä ennen ihan mukavaa, kun yksi yli-innokas, arrogantti, itseääntäynnä oleva nuorukainen päätti tehdä olomme epämukavaksi. Rumia sanoja henkisesti rumalta ihmiseltä.
Sitten keikka. En nyt viitsi edes mainostaa bändiä, koska se oli todellinen floppi. Pojat soittivat hyvin, mutta kuten totesin ystävälleni, Cure oli mennyt treffeille U2:n kanssa ja unohtuneet 80-luvun loppupuolelle. En pitänyt laulajan äänestä eikä biiseissä ollut mieleisiäni koukkuja. Haukotutti. Onneksi paikalla oli sakkia, joka ilmiselvästi fanitti bändiä, kai heillä on jonkinlainen mahdollisuus. Minun tunnelmani laski laulajan toisen biisin alussa tokaisema kommentti, miten tunnelma oli niin paljon parempi kuin Pohjois-Karjalan paikkakunnalla, missä he olivat olleet esiintymässä edellisenä iltana. Se paikkakunta sattuu olemaan minulle kovin rakas. Paska bändi, huono yleisö.
Mutta sitkeästi notkuimme loppuun saakka, eipähän toista kertaa tarvitse sitä bändiä käydä kuutelemassa. Kävelimme lähiravintolaan läpi villiä kesän loppua viettävän kaupungin. Siellä oli musiikki riittävän raskasta ja istumaankin pääsi. Jatkoimme yhteisiä vatulointiaiheita, se oli jotenkin illan parasta antia, vaikka henkisesti raskasta taisi olla molemmille. Ajelin yöbussilla kotiin ja söin vielä pienen iltapalan ennen unille ryhtymistä.
Pari päivää vielä, sitten alka loma eikä tarvitse välittää unirytmistä.
Pelimme aikana saimme loppuun kaksi tehtävää. Jäimme siis seikkailuttomaan tilaan. Käytimme voittoja aluksemme parantamiseen, ehkä se pysyy kasassa mutenkin kuin jesarin voimin. Puolustustakin paransimme, nyt toimivat kaikki kolme asetta. Itselleni hankin liekinheittimen ja leopardin lemmiksi -älkää kysykö miksi, minä vaan tahdoin lemmikin. Pelaaminen on kyllä paras harrastus, mitä olisin ikinä voinut itselleni kuvitella. Mielikuvitusta, sosiaalisuutta ja turvallisia seikkailuja, joita todellisessa elämässä en koskaan uskaltaisi toteuttaa.
Illan kulku kaupungilla oli sekava. Tapasimme ystävän kanssa baarissa, josta meidät ajoi pois terrorisoinut poikajoukko. Meillä oli sitä ennen ihan mukavaa, kun yksi yli-innokas, arrogantti, itseääntäynnä oleva nuorukainen päätti tehdä olomme epämukavaksi. Rumia sanoja henkisesti rumalta ihmiseltä.
Sitten keikka. En nyt viitsi edes mainostaa bändiä, koska se oli todellinen floppi. Pojat soittivat hyvin, mutta kuten totesin ystävälleni, Cure oli mennyt treffeille U2:n kanssa ja unohtuneet 80-luvun loppupuolelle. En pitänyt laulajan äänestä eikä biiseissä ollut mieleisiäni koukkuja. Haukotutti. Onneksi paikalla oli sakkia, joka ilmiselvästi fanitti bändiä, kai heillä on jonkinlainen mahdollisuus. Minun tunnelmani laski laulajan toisen biisin alussa tokaisema kommentti, miten tunnelma oli niin paljon parempi kuin Pohjois-Karjalan paikkakunnalla, missä he olivat olleet esiintymässä edellisenä iltana. Se paikkakunta sattuu olemaan minulle kovin rakas. Paska bändi, huono yleisö.
Mutta sitkeästi notkuimme loppuun saakka, eipähän toista kertaa tarvitse sitä bändiä käydä kuutelemassa. Kävelimme lähiravintolaan läpi villiä kesän loppua viettävän kaupungin. Siellä oli musiikki riittävän raskasta ja istumaankin pääsi. Jatkoimme yhteisiä vatulointiaiheita, se oli jotenkin illan parasta antia, vaikka henkisesti raskasta taisi olla molemmille. Ajelin yöbussilla kotiin ja söin vielä pienen iltapalan ennen unille ryhtymistä.
Pari päivää vielä, sitten alka loma eikä tarvitse välittää unirytmistä.
perjantai 7. elokuuta 2015
Camouflage
Nyt ei pitäisi pahasti erottua paikallisista parin viikon päästä. Kampaajani teki sen, mitä lupasi. Hiukseni ovat vaaleanpunaiset. Hän käytti sanoja persikka ja oranssi sen jälkeen kun oli saanut työnsä tehtyä. Värihän haalenee pesu pesulta, joten en ala vielä kirkumaan. Töissä eivät kaikki edes huomanneet mitään, vaihdos on siis luonnollinen. Saa sitten nähdä, mitä tapahtuu kuluneille päällishiuksille sekä tyvikasvulle. Sen näkee, olen varautunut jopa vaihtamaan värin takaisin vaaleammaksi, jos alkaa oikein ahdistamaan.
Tänään on luvassa piirakantekoa ja kotihommia. Huomenna pelaan ensin roolipeliä ja sitten lähden ystävän kanssa kylille. Yhdet keikkaliput on hankittu, mutta olemme myös sopineet b-suunnitelmasta, jos oikein alkaa musiikki sylettämään. Minä en nimittäin yhtään ole vakuuttunut siitä, mitä olemme menossa tutkaisemaan. Annan sille kuitenkin mahdollisuuden.
Gatesin rysä on tarjoamassa kotikoneelleni Windows kymppiä. Kai se on köyhän kaikki ilmainen otettava, sianlihat ja kananmunat. (Vanha sanonta Pohjoisemmasta Suomesta, terveisiä sinne toiseen hiippakuntaan siirtyneelle ystävälle.) Ensin kuitenkin aion siirtää valokuvista kopiot jemmaan tikulle. 1574 kuvan siirtäminen vaan kestää yllättäen yli kymmenen minuuttia. Onneksi juuri vähän aikaa sitten sain muistitikun, jossa tilaa on vaikka lampaat söis. Sinne mahtuu muutama muukin tiedosto talteen. (Edit. Ei se onneksi vielä alkanut päivittymään, varasin vasta paikan jonoon. Sillä lailla.)
Toiveena on, että pääsisin töistä ajoissa pois. En ole tehnyt mitään rästihommia, ei siitä mitään tule enää. Keskeytyksiä, kiireellisiä asioita, häiriötä ja hermostumista. Siinäpä ovat olleet tämän viikon tärkeimmät. Säälin maanantaina töihin tulevaa kollegaa.
Onnekseni lämpö tuli vasta nyt. Kyllä nämä muutamat päivät jaksaa. Lomalla se ei sitten niin haittaa. Kaivelin jo viikonloppukassini valmiiksi Länsirannikon retkeä ajatellen. Samoin varasin pyykkivuoron soveliaasti matkojen väliin. Pitää olla tehokas. Kenkäpolitiikka on ratkaistava. Ja lakattava ahdistumasta siitä majoituksen järjestymisestä. Kaikki sujuu hyvin. Älä huoli, sinä olet ihan aikuinen ihminen. Aikuiset pärjäävät.
Tänään on luvassa piirakantekoa ja kotihommia. Huomenna pelaan ensin roolipeliä ja sitten lähden ystävän kanssa kylille. Yhdet keikkaliput on hankittu, mutta olemme myös sopineet b-suunnitelmasta, jos oikein alkaa musiikki sylettämään. Minä en nimittäin yhtään ole vakuuttunut siitä, mitä olemme menossa tutkaisemaan. Annan sille kuitenkin mahdollisuuden.
Gatesin rysä on tarjoamassa kotikoneelleni Windows kymppiä. Kai se on köyhän kaikki ilmainen otettava, sianlihat ja kananmunat. (Vanha sanonta Pohjoisemmasta Suomesta, terveisiä sinne toiseen hiippakuntaan siirtyneelle ystävälle.) Ensin kuitenkin aion siirtää valokuvista kopiot jemmaan tikulle. 1574 kuvan siirtäminen vaan kestää yllättäen yli kymmenen minuuttia. Onneksi juuri vähän aikaa sitten sain muistitikun, jossa tilaa on vaikka lampaat söis. Sinne mahtuu muutama muukin tiedosto talteen. (Edit. Ei se onneksi vielä alkanut päivittymään, varasin vasta paikan jonoon. Sillä lailla.)
Toiveena on, että pääsisin töistä ajoissa pois. En ole tehnyt mitään rästihommia, ei siitä mitään tule enää. Keskeytyksiä, kiireellisiä asioita, häiriötä ja hermostumista. Siinäpä ovat olleet tämän viikon tärkeimmät. Säälin maanantaina töihin tulevaa kollegaa.
Onnekseni lämpö tuli vasta nyt. Kyllä nämä muutamat päivät jaksaa. Lomalla se ei sitten niin haittaa. Kaivelin jo viikonloppukassini valmiiksi Länsirannikon retkeä ajatellen. Samoin varasin pyykkivuoron soveliaasti matkojen väliin. Pitää olla tehokas. Kenkäpolitiikka on ratkaistava. Ja lakattava ahdistumasta siitä majoituksen järjestymisestä. Kaikki sujuu hyvin. Älä huoli, sinä olet ihan aikuinen ihminen. Aikuiset pärjäävät.
keskiviikko 5. elokuuta 2015
Vielä viikko loman alkuun
Jos nyt jostain voi onnellinen olla, niin siitä, että uni saapui takaisin. Olen muutamana viimeisenä yönä herännyt vain kaksi kolme kertaa ja saanut heräämisen jälkeen unta uudelleen. Siitä voimme riipaista ruksin seinään, ehkä minä vielä oikeasti joskus saan nukkua ja levätä. Muuallakin kuin haudassa siis. Näen niin eläväisiä unia, että vuoron perään herään nauraen ja itkien. Se toki onkin paljon enemmän elämää kuin hereillä ollessa, eivät paljon työpäivän jälkeiset hetket kannusta touhuun ja tuunaamiseen.
Viimeisimmän semipainajaisen tosin olisi voinut jättää näyttämättä. Olin sohlannut yhden työhaastattelun kakkososan, tukka oli sekaisin, puhelin hukassa enkä ollut kirjoittanut luvattua raporttiakaan, koska olin ollut ulkoilemassa entisten nuorieni kanssa. Aika hyvin minä selvitin tilanteen, kiinnitin hiukset nutturalle, päätin etsiä puhelimen haastattelun jälkeen, en ollut kuin vajaan 10 minuuttia myöhässä, sain henkilön saattamaan itseni haastattelijan luokse (joku oppilaitos se oli). Siellä jäi vähän avoimeksi, saisinko tehdä raportin toisen haastattelun jälkeen, mutta haastattelija ei ainakaan heti tyrmännyt ajatusa. Siihen heräsin, oli taas jännitystä koko rahan edestä. Pystyn siis jopa unessa torpedoimaan elämäni.
Töiden jälkeen vietän aikaani Phryne Fisherin kanssa vielä tämän viikon, Murdoch astuu vuoroon 2. syyskuuta, sopivasti lomani jälkeen. Niin kauan on uskollisia ystäviä kuin ohjelmaa riittää telkkarissa. Samaa sanoin aikoinaan kirjoista, mutta koska lukukykyni on nykyään niin heikko, siihenkään ei voi enää luottaa. Tekisi kyllä mieli ryhtyä lukemaan niitä joskus keräämiäni hyvien kirjojen listoja uusiksi, kun en edes kirjastoon pääse. Mutta voihan se olla, että vielä muutun takaisin.
Muuttumisesta tuli mieleen, kroppa on nyt sitten lopullisesti menetetty vanhuudelle. Nyt ei enää kannata laihduttaa, tulee laskoksia ja ryppyjä vain. Tai sitten pitää olla korjaaviin toimenpiteisiin hurjasti rahaa, jota minulla ei ole, vaikka olen jo monta vuotta lotonnut yhtä ainoata riviä uskollisesti. Jos nyt johonkin investoin lähiaikoina, ajattelin uutta sänkyä ja pientä sähhkötietokonepöytää. Istuminen on pahasta. Täytyy varautua tulevaan, koti on tärkeämpi kuin kroppa. Sitä paitsi jos menetän työni, niin kuin on todennäköistä ennemmin tai myöhemmin, koti on tärkeämpi kuin ulkonäkö. Tännehän minä kuitenkin linnoittaudun.
Tänään jää Phrynen seura väliin, menen suoraan töistä kampaajalle. Saa nähdä, minkä värisenä sieltä pois kävelen, pojalla olivat ainakin viimeksi sieltä lähtiessäni hurjat suunnitelmat. Viikon päästä tähän aikaan matkustan junalle, joka vie minut Länsirannikolle ystävien huomaan. Ulkona on lämmintä! Kesä!
Viimeisimmän semipainajaisen tosin olisi voinut jättää näyttämättä. Olin sohlannut yhden työhaastattelun kakkososan, tukka oli sekaisin, puhelin hukassa enkä ollut kirjoittanut luvattua raporttiakaan, koska olin ollut ulkoilemassa entisten nuorieni kanssa. Aika hyvin minä selvitin tilanteen, kiinnitin hiukset nutturalle, päätin etsiä puhelimen haastattelun jälkeen, en ollut kuin vajaan 10 minuuttia myöhässä, sain henkilön saattamaan itseni haastattelijan luokse (joku oppilaitos se oli). Siellä jäi vähän avoimeksi, saisinko tehdä raportin toisen haastattelun jälkeen, mutta haastattelija ei ainakaan heti tyrmännyt ajatusa. Siihen heräsin, oli taas jännitystä koko rahan edestä. Pystyn siis jopa unessa torpedoimaan elämäni.
Töiden jälkeen vietän aikaani Phryne Fisherin kanssa vielä tämän viikon, Murdoch astuu vuoroon 2. syyskuuta, sopivasti lomani jälkeen. Niin kauan on uskollisia ystäviä kuin ohjelmaa riittää telkkarissa. Samaa sanoin aikoinaan kirjoista, mutta koska lukukykyni on nykyään niin heikko, siihenkään ei voi enää luottaa. Tekisi kyllä mieli ryhtyä lukemaan niitä joskus keräämiäni hyvien kirjojen listoja uusiksi, kun en edes kirjastoon pääse. Mutta voihan se olla, että vielä muutun takaisin.
Muuttumisesta tuli mieleen, kroppa on nyt sitten lopullisesti menetetty vanhuudelle. Nyt ei enää kannata laihduttaa, tulee laskoksia ja ryppyjä vain. Tai sitten pitää olla korjaaviin toimenpiteisiin hurjasti rahaa, jota minulla ei ole, vaikka olen jo monta vuotta lotonnut yhtä ainoata riviä uskollisesti. Jos nyt johonkin investoin lähiaikoina, ajattelin uutta sänkyä ja pientä sähhkötietokonepöytää. Istuminen on pahasta. Täytyy varautua tulevaan, koti on tärkeämpi kuin kroppa. Sitä paitsi jos menetän työni, niin kuin on todennäköistä ennemmin tai myöhemmin, koti on tärkeämpi kuin ulkonäkö. Tännehän minä kuitenkin linnoittaudun.
Tänään jää Phrynen seura väliin, menen suoraan töistä kampaajalle. Saa nähdä, minkä värisenä sieltä pois kävelen, pojalla olivat ainakin viimeksi sieltä lähtiessäni hurjat suunnitelmat. Viikon päästä tähän aikaan matkustan junalle, joka vie minut Länsirannikolle ystävien huomaan. Ulkona on lämmintä! Kesä!
maanantai 3. elokuuta 2015
Minä tunnen, kuinka vauhti kiihtyy*
Aikansa kun Dervissi pommitti minua puheluillaan lauantaina, annoin periksi. En suostunut lähtemään saareen, mutta annoin luvan hänen tulla luokseni. Olin aika humalassa siinä vaiheessa, myönnän, minulla ei ollut nimittäin minkäänlaista tarkoitusta poistua residenssistäni minnekään. Olin keskellä itsesäälistä paskaviinanjuomiskeikkaa. Varoitin häntä kyllä siitä, mutta hän tahtoi ottaa riskin.
Oikeastaan se oli ihan hyvä asia. Hän nimittäin ensinnäkin puhuu kuin papupata, on aika minäkeskeinen tuuliviiri. Mutta yllättäen hän myös kuunteli minua ihan oikeasti. Siinä minä sitten tilitin tuntojani asiasta jos toisestakin. Lopputulema tietysti jälleen kerran oli, että hän totesi, ettei minun ikinä olisi pitänyt jättää häntä ja mennä naimisiin, mutta tuli sieltä ymmärrystä ja tukeakin. Ja kiva oli, kun paikalla oli joku, ettei tarvinnut itsekseen vänistä. Loppui se väninäkin aikanaan ja muuttui nauruksi.
Eikä tullut edes krapula. Itse asiassa Dervissin saapumisen jälkeen siirryin lähes kokonaan veteen. Mutta ei meistä kyllä olisi ikinä paria tullut, ehkä kuitenkin ystävät. Sekin on paljon, niitä ei joka oksalla kasva. Olemme tunteneet jo 16 vuotta, se on melkoisen pitkä aika, vaikkei hän pitkäaikaisimpia ystäviäni olekaan. Koin hänet aikoinaan melkoiseksi henkiseksi heinäsirkkalaumaksi, olin aivan nuutunut tapaamisten jälkeen, mutta aika on häntäkin jo koulinnut. Joku sanoisi, että jo oli aikakin.
Töissä on luvassa vauhdin kiihtyminen kohti syksyä. Ajattelin kuitenkin jatkaa sitä arkistonsiivousprojektiani, kun esihenkilö saapuu töihin. Hän saa päivystää yläkerrassa, minä hoidan alakerran. Vielä seitsemän päivää töitä ja sitten alkaa loma. Ehkä 9 päivässä kerkeän myös parantaa mieleni, ettei tarvitse lomaansa pilata vatuloinnilla. Minulla kyllä on joskus ollut ihan hyvä toipumiskyky.
*Otsikosta kiitos Matille ja Tepolle. Eikös tulekin hieno korvamato?
Oikeastaan se oli ihan hyvä asia. Hän nimittäin ensinnäkin puhuu kuin papupata, on aika minäkeskeinen tuuliviiri. Mutta yllättäen hän myös kuunteli minua ihan oikeasti. Siinä minä sitten tilitin tuntojani asiasta jos toisestakin. Lopputulema tietysti jälleen kerran oli, että hän totesi, ettei minun ikinä olisi pitänyt jättää häntä ja mennä naimisiin, mutta tuli sieltä ymmärrystä ja tukeakin. Ja kiva oli, kun paikalla oli joku, ettei tarvinnut itsekseen vänistä. Loppui se väninäkin aikanaan ja muuttui nauruksi.
Eikä tullut edes krapula. Itse asiassa Dervissin saapumisen jälkeen siirryin lähes kokonaan veteen. Mutta ei meistä kyllä olisi ikinä paria tullut, ehkä kuitenkin ystävät. Sekin on paljon, niitä ei joka oksalla kasva. Olemme tunteneet jo 16 vuotta, se on melkoisen pitkä aika, vaikkei hän pitkäaikaisimpia ystäviäni olekaan. Koin hänet aikoinaan melkoiseksi henkiseksi heinäsirkkalaumaksi, olin aivan nuutunut tapaamisten jälkeen, mutta aika on häntäkin jo koulinnut. Joku sanoisi, että jo oli aikakin.
Töissä on luvassa vauhdin kiihtyminen kohti syksyä. Ajattelin kuitenkin jatkaa sitä arkistonsiivousprojektiani, kun esihenkilö saapuu töihin. Hän saa päivystää yläkerrassa, minä hoidan alakerran. Vielä seitsemän päivää töitä ja sitten alkaa loma. Ehkä 9 päivässä kerkeän myös parantaa mieleni, ettei tarvitse lomaansa pilata vatuloinnilla. Minulla kyllä on joskus ollut ihan hyvä toipumiskyky.
*Otsikosta kiitos Matille ja Tepolle. Eikös tulekin hieno korvamato?
lauantai 1. elokuuta 2015
Märehtijän elämää
Tunnustan vellovani surkeudessani. Tuntuu, että jokainen saamani viesti, puhelu ja ihmiskontakti tuovat mukanaan jotain, mitä en olisi tahtonut kuulla. Olen väliaikaisesti menettänyt kykyni nauttia siitä, mitä minulla on, haikailen kummallisten asioiden perään. Olen kateellinen seuratessani muiden elämää, kun tuntuu, että oma lilluu myrkyllisellä sinilevälautalla paskameren rannassa. Saan ihottumaa, jota en ylety raapimaan, tai sitten se on korvien välissä. Olen levoton, mutta en tahdo liikkua.
Pitäisi repiä itsensä liikkeelle. Pitäisi tehdä jotain, hankkia muuta ajateltavaa. Kotona huomaan miettiväni vain sitä, että elämäni on hukkaanheitettyä ajanvietettä. Että elämä on ohi ennen kuin kerkesin saada siitä irti kaiken hyvän. Että nyt olen ajopuu, joka pelkää kuolemista yksin. Pitää vaan muistaa, ettei se ole hyväksytty tekosyy ryhtyä mihinkään puolivillaiseen suhteeseen. Mieluummin kuitenkin olen yksin kuin löysässä hirressä. Ja pitää muistaa, että tämä menee ohi. Minulla on vaan hyvin todennäköisesti keski-iän kriisi, yleensä vanhemmiten se kuulemma poistuu. Ihminen hyväksyy kuolevaisuutensa ja siirtyy eteenpäin.
Tänään ajattelin käydä varastojentäydennysretken, kun viikolla en kuitenkaan tahdo kaupassa kuluttaa aikaa. Sen lisäksi pitäisi perata ruokakaappi. Löysin sen perukoilta nimittäin kaksi säilykepurkkia, joista toinen oli vuodelta 2009 ja toinen 2011. Tänään on myös vietävä biojäteroskis, koska nyt kun tyhjensin purkit, voi vaarana olla haisulin leviäminen. Avatessani purkit naureskelin, että parasta ennen ajat ovat todellakiin viittelliset, tavara näytti ihan käyttökelpoiselta. En kuitenkaan aio hankkia ruokamyrkytystä tekemällä testejä tieteen nimissä.
Illalla vielä torjuin Dervissin viimeiset yritykset. Ehkäpä hän nyt tajusi, etten ole sillä tuulella, että sotkisin hänen elämäänsä. Itse voisin tänään lämmittää saunan, juoda pullollisen viiniä ja lähteä hortoilemaan kohti uusia seikkailuja. Tai sitten voisin jäädä torkkumaan sohvalle. Sitä kokeilin eilen illalla, oli ihan hyvä harrastus.
Pitäisi repiä itsensä liikkeelle. Pitäisi tehdä jotain, hankkia muuta ajateltavaa. Kotona huomaan miettiväni vain sitä, että elämäni on hukkaanheitettyä ajanvietettä. Että elämä on ohi ennen kuin kerkesin saada siitä irti kaiken hyvän. Että nyt olen ajopuu, joka pelkää kuolemista yksin. Pitää vaan muistaa, ettei se ole hyväksytty tekosyy ryhtyä mihinkään puolivillaiseen suhteeseen. Mieluummin kuitenkin olen yksin kuin löysässä hirressä. Ja pitää muistaa, että tämä menee ohi. Minulla on vaan hyvin todennäköisesti keski-iän kriisi, yleensä vanhemmiten se kuulemma poistuu. Ihminen hyväksyy kuolevaisuutensa ja siirtyy eteenpäin.
Tänään ajattelin käydä varastojentäydennysretken, kun viikolla en kuitenkaan tahdo kaupassa kuluttaa aikaa. Sen lisäksi pitäisi perata ruokakaappi. Löysin sen perukoilta nimittäin kaksi säilykepurkkia, joista toinen oli vuodelta 2009 ja toinen 2011. Tänään on myös vietävä biojäteroskis, koska nyt kun tyhjensin purkit, voi vaarana olla haisulin leviäminen. Avatessani purkit naureskelin, että parasta ennen ajat ovat todellakiin viittelliset, tavara näytti ihan käyttökelpoiselta. En kuitenkaan aio hankkia ruokamyrkytystä tekemällä testejä tieteen nimissä.
Illalla vielä torjuin Dervissin viimeiset yritykset. Ehkäpä hän nyt tajusi, etten ole sillä tuulella, että sotkisin hänen elämäänsä. Itse voisin tänään lämmittää saunan, juoda pullollisen viiniä ja lähteä hortoilemaan kohti uusia seikkailuja. Tai sitten voisin jäädä torkkumaan sohvalle. Sitä kokeilin eilen illalla, oli ihan hyvä harrastus.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
