Hyvästit nopeille valinnoille

Koeaikani loppuu tänään. Nyt ei sitten enää noin vain lähdetä, jos harmittaa. Tai ei lähdetä, jos tahtoo joskus muualla töitä tehdä, lottovoiton tullessahan se on ihan sama. (Tähän voisin heittää kysymyksen, että missä lottovoittoni viipuu. Tilaus on tehty jo parikymmentä vuotta sitten, mutta tuen edelleen kansanterveyttä ja yhdistystyötä.) Keskustelin elen iltapäivällä esihenkilöni kanssa, kysyin ihan suoraan, että mikäs on meininki, kun koeajan myötä minullekin tulee kuukauden irtisanomisaika. Hän vastasi, että meininki on mahtava. Maa on minuun ja minä maahan tyytyväinen, minä ainakin suurimmaksi osaksi. Jotta sitten lomien jälkeen pannaan paperit kuntoon ja tarkastetaan palkka. Hallelujaa!

Huono asia töissä on yksi idiootti. Sellainen epäkohtelias ja epävakaa persoonallisuus. Juuri se sama, joka ei ymmärrä mitä henkilökohtainen reviiri tarkoittaa. Tai sitten hänellä ei sellaista ole. Sairashan se raukka on, mutta toivon, että hänelle sattuisi joku onnettomuus. Varmaan toivovat hänen asiakkaansakin.

Hyvä asia töissä on työ. Ja paljon kivoja leikkikavereita. Yksi eilen viestitteli, että kopiokone huutelee "lisää paperia" vaikka siellä on pieni metsä sisällä. Minua nauratti. Tykkään sellaisesta älyllä leikkivästä ja vähä-älyisestä huumorista, sellaisesta, jossa on pieni tvisti. Palkkakin on hyvä asia. Tänään on palkkapäivä, pitää varmaan lähteä metsästämään farkkuja, kun viikonloppuna taas yhdet hajosivat. Oon kova kuluttamaan penkkiä ja persettä (farkuista).

Nyt sitten vaan täytyy pitää peukkuja, että firma ei mene nurin. Se tietysti minun tuurillani saattaa tapahtua, mutta en jaksa kantaa huolta. Sitten olen taas työttömänä, ei se sen kummempi asia ole.

Hovin matkustusvastaava kauhistelee

Tuli kamala assosiaatio mieleen; alan vaikuttamaan isotädiltäni. Hän oli nainen, jonka vierailut tiedettiin monta kuukautta ennen varsinaista tapahtumapäivää, ohjelma oli visusti lukkoonlyöty eikä poikkeamia sallittu. Ruuat oli neuvoteltu etukäteen, samoin oli päätetty nukkumajärjestelyt ja tapahtuman vaatimat kuljetukset. Hän oli eläkeikäinen sinkkunainen, aikansa uraohjus, joka oli asemansakin perusteella oppinut ottamaan ohjat käsiinsä, äänensävyään myöten käskevä. Vanhemmiten hänestä tuli ammattivalittaja, kaikki oli huonosti lakananväristä ruoka-astioiden kulmaan - vain hivenen karrikoidakseni. Ennen sairastumistaan hän oli rohkea, sanavalmis ja itsenäinen - suorastaan idolini.

Kauhistelin mielessäni suunnitelmiani, joita väkistenkin joudun tekemään pitkälle loppukesään saakka. Minulla olisi pari kuninkaallista vierailua suoritettavana ennen syksyä. Kamalaksi asian tekee se, että vapaata on erittäin rajallisesti ja rahaa myös. Vapaatakin vielä saisin järjestymään, jos talous antaisi periksi vaikka lentää paikalle. Vaan ei, pitää miettiä, miten pennin saa venytettyä kohdalleen. Tiedän että molemmissa osoitteissa minut otettaisiin mielihyvin vastaan. Ja sukulaisvierailut vielä siihen päälle, niitä en edes uskalla ajatella.

Ahdistaa, jos minun kuvitellaan tulleen ronkeliksi ja valikoivaksi. En ole. Kukkaroni se minua estää vaeltamasta tahtomaani tapaan. Nykyään kun ei enää edes voi liftata; ensinnäkin moottoritiet ja toiseksensa ikä. Johan siinä harakatkin nauraisivat, eivätkä ottaisi kyytiin kuitenkaan, rekkakuskeista ja herrahenkilöistä puhumattakaan. Mutta ehkä sitä pääsisi paremmin naiskuskien kyytiin, kun vaan ei olisi niitä kirottuja moottoriteitä.

Jotta antakaa armoa, ystävät ja toverit, kyllä minä tulisin ja kyllä minä tulen. Minä vaan kamppailen olosuhteiden viidakossa. Ja keksin jotain, ainahan minä keksin, mutta jänne on vaan pidempi kuin nuorempana, nyt suoritetaan valtiovierailuja ainakin suunnittelun suhteen, mutta eihän lyödä ohjelmaa kiveen, vaan annetaan aikaa toisillemme? Ihan niin kuin ennenkin.

Kuvitettu kertomus kyliltä

Olihan retki. Olen niin poikki edelleen, että en meinannut pysyä töissä hereillä. Piti keksiä vähemmän tarkkaa työtä iltapäiväksi ja bussissa nukahdin. Melkein ajoin kotipysäkin ohi. Kivaa oli ja mielenkiintoista, osan ihmisistä tunnisti helposti, osaa joutui vähän hakemaan ja osaa en ollut koskaan tavannutkaan aikaisemmin, eri luokalta ja eri valinnaiset. Kukaan ei tietääkseni kuitenkaan vahingoittunut kuvauksissa, minä ainakin selvisin ilman pahempia psyykkisiä vammoja.

Nuoriso on edelleen vihmerää kouluissa.

Paikallislehtikin oli lähettänyt paikalle kesätoimittajan. Hmph. Koitin pysytellä piilossa kuvissa. En ollut asiasta mitenkään imponeerattu.

Tällä käytävällä olevassa luokassa aloitin kansakoulun v. 1971. Remontti on ollut aika kattava sen jälkeen.

Saa nähdä, jatkuvatko unet koulusta tämän jälkeen, kun siellä pääsi käymään. Onneksi ystävä kertoi, että hänkin näkee unia koulusta ja sen käytävistä. Teimme myös kierroksen vanhoilla asuinpaikoilla. Olipa jänskää. Mutta ihanaa oli kuitenkin lähteä takaisin naapurikaupungin valoihin, aika kuollut oli kylä.

Mainostaulujen taakse jää tuo pieni kaistale maata, joka ei houkuttele hölmöjä luokseen.

Yhden baarin terassilla tuli istuskeltua reilu tunti lauantai-iltana, siinä olivat baariretket. Lämmintä oli ja mukavaa. Yllä oleva kuva ei ole otettu sen baarin terassilta. Terassilla poislähtiessämme törmäsimme paikalliseen "Juhani Palmuun", joka siis ei ollut J. Palmu, mutta näytti häneltä. Hän taisi loukkaantua, kun totesimme, ettei meitä kiinnosta latomaalari pohjoissavolaisessa vaaramaisemassa. Hän jäi vaatimaan oikeutta ja vannotti baarimikkoa kertomaan meille moukille, kuka hän on, kun seuraavan kerran baariin saavumme. Kerroimme, ettei kannata pidätellä hengitystään sitä hetkeä odotellessaan.

Täällä olen joskus kuherrellut miesseurassa. Nyt istuskelimme hetken kahden henkilön naisporukalla.

Sunnuntaina kävimme aamukävelyllä. Väinolänniemellä valmistauduttiin joihinkin 40-vuotisympäriajoihin. Siellä oli kaikenlaista pörisijää liikkeellä, muun muassa ikäisemme Hillman. Ja sitten minä taas aloin puhua Sydämen asialla -sarjasta. sorry. Oon just sellainen. Ystävästä otin kuvankin ikätoverin kanssa, eipäs tullut minua ikuistettua. Harmi, mutta totta, minä en ole kuvien kaveri.

Kaiken valtakunnan viivoja ovat kallioon paukutelleet.

Viivan selitys.

Nyt lähden ruokapöydän kautta unille. Mie en jaksha. Liian valoisa pilttuu, heräsin liian aikaisin molempina aamuina.

Villejä rubiineja

Lupiinitkin kukkivat, onpas meillä räyhäkkä kesän aloitus! Ovat ne vain kauniita, etenkin kun samassa kasvustossa on pinkkejä, liloja ja valkeita rupiineja, ei kun lupiineja. Saa nähdä, onko pohjoisempikin Suomi jo täydessä vauhdissa, kun sinne tänään pölähdän. Mutta mitäs sitten kesemmällä kukkii, kun nyt jo pyrähtelevät kaikki? Tulee kuivakka loppukesä tällä vauhdilla.

Torstaina olin kovin väsynyt. Sitä se tiesi, kun kahteen saakka meni entisen kollegan, nykyisen ystävän yllätys-50-vuotisbileissä. Ne pidettiin entisen työpaikkani yläkerrassa, edustussaunatiloissa, itsekin olen siellä bileitä järjestänyt sekä kollegoille että privaatisti. Kiva tila, hienoa seuraa, jumalaisen viileätä sampanjaa, pari snapsia, punkkua ja lonkeroa. Mutta ihme kyllä ei krapulaa, vain älytön väsymys, onneksi olen jättänyt viikolla rilluttelun sikseen! Joku järki minunkin päässäni vanhemmiten..

Onneksi oli syy lähteä aikaisemmin pois töistä torstaina, kävin yhden lahjakortin ja samalla seikkailin Kampin Matkahuoltoon. Ensin tietysti menin sinne lipunmyyntiosastolle, josta minut ohjattiin ulos ja hissillä maan alle. Jännä keikka, mutta nytpähän senkin paikan tiedän. Ilta meni pyykkituvassa, että sain mukaan puhtaita rätei ja lumpui. Otan mahdollisimman pienen kassin mukaan, koska paljon tavaraa en tule tarvitsemaan viikonlopuksi. Minusta ei edustavaa saa, joten parempi mennä esittäytymään lukiokavereille omana itsenään.

Sitä minä mietin, että mitenhän saan pidettyä turpani kiinni yhden tyypin kohdatessani, vai tuleeko sieltä suuriakin sammakoita, kun alan vetää häntä tilille entisestä elämästämme. Parempi olisi olla hiljaa. Ihan oikeasti!

Parempiakin aamuja on ollut

Kun (liian aikaisin) herätessään näyttää aivan joltain 70-luvun poikabändin jäseneltä (paitsi pulleammalta ja vanhemmalta), alkaa olla bad hair day lähellä. Se uusi ilmakihartelijanikin odottaa jo jossain Kampin Matkahuollossa, ongelmana vain on, että koska pääsen hakemaan sen sieltä. Ja missä on Kampin Matkahuolto? Milloin minä kuvittelen kerkeäväni sinne? Ei minulla ole mitään asiaa keskustaan, tai, ehkä torstaina pääsen, jos pelaan korttejani oikein.

Kun ystävä kysyi eilen pikavippiä, tunsin syyllisyyttä, kun jouduin kieltäytymään pankkiiritoiminnasta. En ole saanut säästettyä pesämunaa, vaikka se oli tarkoitukseni. Puoli vuotta on pian mennyt, entäs jos työ ei jatkukaan? Mutta on tässä ollut kaikenlaista; hammaslääkärin laskuja, loppuneita asioita, bussilippu moneksi kuukaudeksi, kylillä rilluttelua, koru-ostoksia ja konserttilippuja. Viimeisimpänä humputuksena junaliput pohjoiseen, kaikki maksaa miljoonan, eikä mitään jää säästöön. Sen lisäksi kahden viikon välein tuleva palkka sotkee suunnitelmani, en osaa budjetoida, kun olen tottunut kuukausituloon. Teen liian suuria hankintoja kerralla.

Ahdistaa. Tulen toimeen, mutta taidan oikeasti elää kädestä suuhun. Tottahan se on, palkkakin on pienempi kuin silloin ennen, mutta sitten pitäisi olla menojenkin. Pitäisi vaan ryhtyä rajoittamaan itseään ja säästää ensin, ennen kuin syö kakkunsa. Kyllä taas syksyllä itkettää, kun työttömyyskorvauskin on pienempi eikä mitään ole laarinpohjalle kerättynä. Voi minua viisasta!

***
Kylppärissä haisee kissanpissa, huomasin suihkuttelun jälkeen. Luulenpa, että jompikumpi viikonlopun vieraista kuseskeli suoraan lattiakaivoon. Pitänee tehdä kaivollekin joku desinfiointikeikka. Nenä valuu, väsyttää, vituttaa, onneksi edes tukka on jo paremmin. Eiköhän tänä iltana kävelykeikan päälle nukuta, s**tana!

Karvavekkarin herättämä

Olihan se siivouspäivä! Hinkuttelin ystävien kotia nelisen tuntia, ennen kuin hyydyin lattialle. Mikäs siellä oli maatessa, kun avoimen parvekkeen ovesta tunnistin pajulinnun, satakielen ja mustarastaan laulelut. Muitakin tyyppejä siellä huuteli, mutta niitä en tunnistanut. Läheisen katolisen kirkon iltapiruntorjuntatilaisuus-kutsukalkattelu kuullosti vääristyneenä melkoisen häiriintyneeltä. Kauempaa mereltä kaikuivat laivojen törähdykset. Aurinko paistoi ja varjossa oli hyvä olla.

Ystävät hakivat minut siivousvälineineni pois seitsemän maissa, heille jäi vielä keittiön siivoaminen ja kylpyhuoneen viimeistely. Kävimme nakkaamassa siivousromut pikaisesti kotiini, kävin suihkussa ja vaihdoin vaatteet, ennen kuin ajelimme syömään. Olin syönyt aamupalan ja banaanin. Elimistö huusi suolaa, ensin vissyn muodossa, sitten ruokana. Suuntasimme Old Sophieen, joka olikin oikein perinteinen lähiöravintola. Listalta löytyivät kaikki klassikot 80-luvun Suomesta. Todennäköisesti myös sisustus oli samalta ajalta. Asiakkaat samoin. Tai siis vanhempia, mutta siellä kyseiseltä vuosikymmeneltä saakka pöydissään nakottaneet.

Pääruuat unohtuivat kuvaamatta, tässä lämmin suklaakakku (on se siellä jossain hötön alla).

Terassi oli täynnä, niinpä suosiolla siirryimme sisätiloihin. Aikamme odotimme pöydässä tarjoilijaa, ennen kuin hokasimme systeemin. Siellä käytiin tiskillä tilaamassa ja maksamassa, ruuat kuitenkin tuotiin pöytään eikä niitä tarvinnut itse käydä rakentelemassa. Meille maistuivat paistetut muikut ja pihvi kuten haluatte -annos. Arvosana jäi tyydyttäväksi, nälkä varmaan lisäsi pisteitä. Minä tarjosin meille jälkiruokaa; irish coffee, Amerikan Sophien pannukakkuja sekä suklaakakkua kannettiin pöytään seuraavaksi. Olivatpa rekkamiehen annoksia, mutta kun halavalla sai. Edullisia olivat pääruuatkin. Ei tarvinnut enää iltapalaa miettiä, vaikka viereiseen pöytään kannetut pizzat hyvältä näyttivät, pitänee vielä ne käydä jossain välissä testaamassa.

Palle Ramsted Pannkaka show

Karvavekkarit tömistelivät minut hereille seitsemän jälkeen. Ihan hyvä, eipähän mene rytmi sekaisin. Ja ihan hyvä sekin, että tulee mietittyä, tahdonko oikeasti kissoja, koska olen niin herkkäuninen. Nyt eivät auttaneet edes korvatulpat, kun rumina alkoi. Sitten kun minut on saatu hereille, palvelu toimii, niin Winston siirtyi parvekkeelle makoilemaan ja Kirppu rumuaa hyllyjä, että kiinnittäisin häneen huomiota. Kiinnitänhän minä, ihan kohta, kun tämä on kirjoitettu.

Miljoona ruusua - oikeastaan 30.

Sattui hassusti, kun perjantaina kaupasta nappasin tarjouksesta oransseja ruusuja 20 mukaani, ystävät toivat toiset 20 valkoisena. Koko huusholli tuoksuu ruusulta, mutta huomaa, että on lämmintä, eivät varmaan kauan kukkaset kestä, kun nyt jo ovat avautuneet tosi auki. Minä rakastan ruusuja, kunhan ne vain eivät ole keltaisia.

Eläinterapiaa ja muuttoapua

Viikonlopusta on tulossa tapahtumarikas. Perjantaina sain kissavieraita, ystävien katit, vanha ystävämme Winston ja kummitätin pikku-Kirppu tulivat yökyläään muuton alta karkuun. Minun lisäkseni myös yksi ystäväni saapui nauttimaan kissaenergiaa. Saunottiin ja syötiin kiuaslenkkiä, maailman paras tapa nauttia HooKoon blöötä. Siinä taas ilta vierähti pitkäksi, ei kuitenkaan aamuun, jota sitäkin tiedämme tapahtuneen.

Kummitätin Kirppu-kisu on vilkas. Ei meinannut kuvaa saada.

Tänään lupasin loppusiivota ystävien vanhan pilttuun, kun ei mnusta muuta apua enää muutossa ole.  Siinä se voi hiki lentää, mutta hyvä niin, olenpahan hyödyksi edes jotenkin. Oman kotisiivoamisen sain tehtyä vasta viime sunnuntaina, mutta kyllä tiesi taas jotain tehneensä. Vettä valui pitkin naamaa, selkää, kylkiä... Seuraava siivoushetki tulee väkistenkin kissojen lähdön jälkeen, jos vaikka ottoveli sattuisi pääsemään kouluun, pitää alkaa kissa-aineksia ryhtyä vähentämään kodosta. Hän kun on kovin allerginen kissoille.

Sir Winston taitaa olla Grumpylle sukua.

Huomenna aion levätä. Sekin pitää nykyään suurinpiirtein kalenteriin panna. Kävelemssä vaan käydään iltasella. Minä muuten tarvitsen uudet lenkkarit, entiset ovat liian pienet, varpaat menevät ruttuun. Tästä se tekstiiliurheilijan ura alkaa...