Firman tonttujuhlat alkoivat yhteisillä glögeillä toimistolla. Jatkoimme keskustaan yhteen trendibaariin muutamaksi tunniksi ennen kuin siirryimme ruokailemaan yhteen italialaiseen. Katastrofihan siitä tuli. Tai alkuilta meni hyvin, mutta ruoka oli aika surkea esitys, liikaa liikkuvia osia baarille, kun paikalle rynnii yli henkilön seurue ja vaihtoehtoja on annettu liikaa. Seura sen sijaan oli erinomaista, onneksi minulle tuli kutsu muualle, ennen kuin kerkesin avautua yhtään sen enempää. Puolen yön aikaan on hyvä karata ennen kuin alkoholi irroittaa kielenkantojani liikaa.
Loppuillasta on parempi vaieta. Ei se minulta tule unohtumaan, koska kivaa oli. Kuitenkaan en syönyt kuormasta, se on kirjoissani kiellettyjä asioita. Kurjaa vaan lukea seuraavana päivänä ihmiskunnan surullisia uutisia. Käsittämättömintä on, että rasistiset pikkusielut käyttävät Pariisin hyvänä tekosyynä, ettei tänne saisi pakolaisia laskea. Jestas, niitä samoja väkivallan tekoja ja murhiahan hekin ovat lähteneet karkuun!
Lauantaina siirryin Naapurin hellään huomaan. Tekaisin pekonipiirakan, nappasin mukaani pullollisen punkkua. Pääsin saunaan. Palellutin parvekkeella saunan jälkeen selkäni. Nyt siellä on jumiutunut lihas. Iboprofeiini on ystäväni muutaman päivän. Nauroin Naapurille, että hänen ehkä kannattaisi pysytellä ikäisessään seurassa. Tänä aamupäivällä siirryin takaisin kotiin. On tämä kyllä melkoista asuntosäästämistä taas, mutta olkoon. Voi olla, että hauskuus loppuu ennemmin kuin arvaankaan, parempi siis nauttia nyt, kun vielä voi.
Onneksi pääsee töihin lepäämään. Jaksoin jopa tehdä yhden työhakemuksen tänään. Hyvä minä! Niitä on kyllä tehtävä lisää. Ei saa jäädä laakerelleen lepuuttamaan, ei se minun asiaani aja.
sunnuntai 15. marraskuuta 2015
perjantai 13. marraskuuta 2015
Huoleton nainen
Töissä otin yhteen esi-ihmeeni kanssa. Häneltä tulee niin paljon erilaisia toisensa kumoavia ohjeita ja neuvoja, että silpaisin palkokasvin nenäonteloon ja kerroin mielipiteeni. Ei kuulemma olisi pitänyt, että kannattaisikohan minun miettiä tahdonko olla töissä firmassa. Siihenkään en osannut suutani pitää kiinni, vaan vastasin, että en tahdo, mutta pakko on, että saa elämisensä maksettua. Keskustelun jälkeen on taas työpaikanetsimismotivaatio kohdallaan.
Voi kun minä osaisin pitää suuni kiinni. Se minua kaikkein eniten v*tuttaa. Miksi pitää olla niin tyhmän läpinäkyvä? Tahdon muuttua simpukaksi!
Olisin tilannut Iikkean nettisivuilta sängyn, mutta en löytänyt paikkaa, mistä tilata kierrätyspalvelu vanhalle. Olen nyt viikon verran testannut köyhän naisen tempur-tyynyjä, uskallan tilata viskoelastisen sijauspatjankin sänkyyni. Ainoa, mitä vanhasta sängystä tulen säästämään, ovat jalat. Ne ovat kaikesta kokemastaan rytyyttämisesta huolimatta kunnossa. Sitten ryhdyn säästämään seuraaviin kohteisiin, keittiöremontti, sohva ja mitä näitä nyt oli. Maailmani ei koskaan tule valmiiksi, mutta toisaalta onhan se hyvä, että työmotivaatiotakin riittää.
Mutta muuten olen kuin hevoiseton mies. Huoleton. Nimittäin maksoin viimeisen erän asuntolainaa. Koko kymmenesosa asuntoa on vain minun. Velkaa ei ehkä enää kannata ottaa, kun ei tämän ikäisenä ihmisenä tiedä, milloin joutuu pihalle. Etenkin kun on suurisuinen sammakko.
Voi kun minä osaisin pitää suuni kiinni. Se minua kaikkein eniten v*tuttaa. Miksi pitää olla niin tyhmän läpinäkyvä? Tahdon muuttua simpukaksi!
Olisin tilannut Iikkean nettisivuilta sängyn, mutta en löytänyt paikkaa, mistä tilata kierrätyspalvelu vanhalle. Olen nyt viikon verran testannut köyhän naisen tempur-tyynyjä, uskallan tilata viskoelastisen sijauspatjankin sänkyyni. Ainoa, mitä vanhasta sängystä tulen säästämään, ovat jalat. Ne ovat kaikesta kokemastaan rytyyttämisesta huolimatta kunnossa. Sitten ryhdyn säästämään seuraaviin kohteisiin, keittiöremontti, sohva ja mitä näitä nyt oli. Maailmani ei koskaan tule valmiiksi, mutta toisaalta onhan se hyvä, että työmotivaatiotakin riittää.
Mutta muuten olen kuin hevoiseton mies. Huoleton. Nimittäin maksoin viimeisen erän asuntolainaa. Koko kymmenesosa asuntoa on vain minun. Velkaa ei ehkä enää kannata ottaa, kun ei tämän ikäisenä ihmisenä tiedä, milloin joutuu pihalle. Etenkin kun on suurisuinen sammakko.
keskiviikko 11. marraskuuta 2015
Hoitoa saamassa
Kipittelin töistä kohti Kalliota neljän maissa. Olin uhkarohkeasti varannut ajan jalkahoitoon ja sokerointiin. Olenkin taas ollut pidemmän aikaa huoleton veikko ja jättänyt puutarhoistaan huolehtimisen muille. Jalkahoidon jälkeen totesin, ettei rouva hoitajalla mennyt läheskään niin pitkään kuin edellisillä kerroilla. Kun silloin tällöin käyn ammattilaisella, jaksan myös itse pitää paremmin huolta jalkapohjistani. Kovettumakeräytymät eivät pääse ylitsepääsemättömiksi vuoriksi.
Valitettavasti sama ei koske sokeroinnin kohdetta. Minä vaan en itse sitä osaa itselleni tehdä. Jos en siis käy ammattilaisella, lopputulemana on luonnontila. Ei sen puoleen, kyllä minä senkin kanssa jaksan elää, mutta karvattomuus on helpompaa hygienian kannalta. Eikä nyt lueta siellä kuin piru raamattua. Kyllä minä hygieniastani huolehdin luonnontila-olosuhteissakin. Se vaan on helpompaa. Minusta. Muista en tiedä, enkä ota kantaa. Kukin tehköön niin kuin tykkää.
Olin iloinen päivän aikana saapuneista viesteistä. Vaikka periaatteessa leikkauksissa ei koskaan pitäisi mitään mennä pieleen, yleensä, niin silti sitä jänskättää, kun kohteena on ystävä. Nyt vaan odotellaan, mitä seuraavaksi tapahtuu ja toivotaan parantumista. Minun täytyy tehdä oman sairaalaanjoutumiseni kohdalle joku suunnitelma, ettei vaan kukaan tiedä mitään. Älypuhelimella voi varmaan aika hyvin feikata, ettei mitään ole vialla.
Joku kävi kilkuttelemassa ovikelloani iltasella kahdeksan maissa. En tietenkään avannut, en mennyt edes ovelle. Naapurihuoneiston piski sai sen sijaan hermoromahduksen. Onneksi minun kelloni on siivouskomerossa hyvässä tallessa. Naapuri (se merkittävä) kertoi, että heilläkin oli joku lappua ojenteleva mykkä taidekauppias pyörinyt rapussa. Miten h*lvetissä ne pääsevät sisälle taloon, jossa on alaovet lukossa? Minä en tahtoisi sellaisiin tyyppeihin törmätä, rosvoja ovat kuitenkin.
Valitettavasti sama ei koske sokeroinnin kohdetta. Minä vaan en itse sitä osaa itselleni tehdä. Jos en siis käy ammattilaisella, lopputulemana on luonnontila. Ei sen puoleen, kyllä minä senkin kanssa jaksan elää, mutta karvattomuus on helpompaa hygienian kannalta. Eikä nyt lueta siellä kuin piru raamattua. Kyllä minä hygieniastani huolehdin luonnontila-olosuhteissakin. Se vaan on helpompaa. Minusta. Muista en tiedä, enkä ota kantaa. Kukin tehköön niin kuin tykkää.
Olin iloinen päivän aikana saapuneista viesteistä. Vaikka periaatteessa leikkauksissa ei koskaan pitäisi mitään mennä pieleen, yleensä, niin silti sitä jänskättää, kun kohteena on ystävä. Nyt vaan odotellaan, mitä seuraavaksi tapahtuu ja toivotaan parantumista. Minun täytyy tehdä oman sairaalaanjoutumiseni kohdalle joku suunnitelma, ettei vaan kukaan tiedä mitään. Älypuhelimella voi varmaan aika hyvin feikata, ettei mitään ole vialla.
Joku kävi kilkuttelemassa ovikelloani iltasella kahdeksan maissa. En tietenkään avannut, en mennyt edes ovelle. Naapurihuoneiston piski sai sen sijaan hermoromahduksen. Onneksi minun kelloni on siivouskomerossa hyvässä tallessa. Naapuri (se merkittävä) kertoi, että heilläkin oli joku lappua ojenteleva mykkä taidekauppias pyörinyt rapussa. Miten h*lvetissä ne pääsevät sisälle taloon, jossa on alaovet lukossa? Minä en tahtoisi sellaisiin tyyppeihin törmätä, rosvoja ovat kuitenkin.
tiistai 10. marraskuuta 2015
Surkeiden sattumusten sarjaan
Kun ystävä keräsi avaimen takaisin taskuunsa, hän totesi, että jos tämä alkaa käydä tavaksi, minun on ehkä tutkitutettava aivoni. Jälleen kerran nimittäin onnistuin painamaan kotioven kiinni vain tajutakseni samalla siunaamalla, että avaimet olivat sisällä. Onneksi siitä edellisestä reilun vuoden takaisesta episodista oppineena olin toimittanut vara-avaimet ystävien luokse. Nyt vaan en voinut lähteä hakemaan avaimia itse, koska minulla oli kesäläpökkäät ja hihaton paita. Niinpä paikalle saapui koirapartio.
Houkuttelimme samalla nuoren koiraherran kokeilemaan portaiden nousemista, se vielä sujui. Näköjään harvinainen herkku nimeltä kummitus kutsumassa koirapoikaa sai aikaan jotain vinkeätä, koiruus käveli sekä ylös että alas kerrosvälin, kahdet portaat, eikä edes kauheasti tarvinnut asian kanssa painia. Kyllä se vielä oppii, mutta siihen menee aikaa.
Onneksi naapurini avasi minulle oven pyykkitupaan, joten reilu puolituntinen vilahti nopsaan. Käytävässä kun on vielä kirjankierrätyspiste, niin kerkesin lukaista muutaman kirjan takakannenkin. Samoin asukaskokouksen pöytäkirjan, seiniä maalataan ja pesukoneet uusitaan. Hyvä niin. Kymmenesosaomistuksestamme huolehditaan.
Äitee soitti. Hänen vanhimman, jo vuosia sitten kuolleen veljensä vaimo oli kuollut. Kesällä näin hänet isän hautajaisissa, ei hän kieltämättä enää kunnossa ollut. Näkö oli mennyt, kuulo menossa ja liikkuminen huonoa. Hänelläkään ei onneksi sairaalahoidossa mennyt paria viikkoa pidempään. Armeliasta. Mutsin omat kuulumisetkaan eivät mitenkään riemastuttavia olleet, pillerihoito ei ollut tehonnut, kasvain ei ole kasvanut, mutta kehittänyt pieniä palleroita rinnalleen. Seuraavaksi kokeillaan pistoshoitoa.
Kun hän mietti, että mitä tekisi, ettei ajatus pyörisi koko ajan surkeissa asioissa, ehdotin vapaaehtoistyötä. Hän kertoi sitä itsekin miettineensä, mutta oli ajatellut aloittaa sitten kun on terve. Siihen totesin hänen olevan terve ja hyvävointinen, että miksi hän ei voisi tehdä tuntia paria viikossa, sen minkä jaksaa. Saisi muuta ajateltavaa. Mielessäni mietin, että kohta on myöhäistä. Hänelle saattaa tulla pitkäkin loppuhoito, toivottavasti vaan ei käy kivuliaaksi.
Eihän tämä kivaa ole. Hänestä etenkään. Mutta edelleenkään en osaa ryhtyä dramaatillisesti nyyhkimään, teen sitä sitten vaikka hautajaisissa. Siihen saakka koitan pitää reippaudesta kiinni, tiedän nimittäin äitini luonnon, hän on kova täti murehtimaan asioita etukäteen. Niin olen minäkin, mutta ei anneta sen näkyä.
Houkuttelimme samalla nuoren koiraherran kokeilemaan portaiden nousemista, se vielä sujui. Näköjään harvinainen herkku nimeltä kummitus kutsumassa koirapoikaa sai aikaan jotain vinkeätä, koiruus käveli sekä ylös että alas kerrosvälin, kahdet portaat, eikä edes kauheasti tarvinnut asian kanssa painia. Kyllä se vielä oppii, mutta siihen menee aikaa.
Onneksi naapurini avasi minulle oven pyykkitupaan, joten reilu puolituntinen vilahti nopsaan. Käytävässä kun on vielä kirjankierrätyspiste, niin kerkesin lukaista muutaman kirjan takakannenkin. Samoin asukaskokouksen pöytäkirjan, seiniä maalataan ja pesukoneet uusitaan. Hyvä niin. Kymmenesosaomistuksestamme huolehditaan.
Äitee soitti. Hänen vanhimman, jo vuosia sitten kuolleen veljensä vaimo oli kuollut. Kesällä näin hänet isän hautajaisissa, ei hän kieltämättä enää kunnossa ollut. Näkö oli mennyt, kuulo menossa ja liikkuminen huonoa. Hänelläkään ei onneksi sairaalahoidossa mennyt paria viikkoa pidempään. Armeliasta. Mutsin omat kuulumisetkaan eivät mitenkään riemastuttavia olleet, pillerihoito ei ollut tehonnut, kasvain ei ole kasvanut, mutta kehittänyt pieniä palleroita rinnalleen. Seuraavaksi kokeillaan pistoshoitoa.
Kun hän mietti, että mitä tekisi, ettei ajatus pyörisi koko ajan surkeissa asioissa, ehdotin vapaaehtoistyötä. Hän kertoi sitä itsekin miettineensä, mutta oli ajatellut aloittaa sitten kun on terve. Siihen totesin hänen olevan terve ja hyvävointinen, että miksi hän ei voisi tehdä tuntia paria viikossa, sen minkä jaksaa. Saisi muuta ajateltavaa. Mielessäni mietin, että kohta on myöhäistä. Hänelle saattaa tulla pitkäkin loppuhoito, toivottavasti vaan ei käy kivuliaaksi.
Eihän tämä kivaa ole. Hänestä etenkään. Mutta edelleenkään en osaa ryhtyä dramaatillisesti nyyhkimään, teen sitä sitten vaikka hautajaisissa. Siihen saakka koitan pitää reippaudesta kiinni, tiedän nimittäin äitini luonnon, hän on kova täti murehtimaan asioita etukäteen. Niin olen minäkin, mutta ei anneta sen näkyä.
maanantai 9. marraskuuta 2015
Urheilua ja musiikkia
Hurja määrä tapahtumia pienessä ajassa, tulee melkein henkinen ähky, kun mietin, missä järjestyksessä näitä ulos purskauttelisin. Mutta yritän nyt kuitenkin,
Torstaina tein kanaenchiladoja kylään saapuvalle ystävälle. Hihittelimme puolille öin muutaman lasillillisen voimin, ennen kuin ymmärsimme mennä nukkumaan. Sain työpaikkatuliaisia, paljon lihaa, joka meni suoraan pakastimeen, viikonlopun ruokasuunnitelmat nimittäin olivat jo selvät.
Perjantaiaamuna meitä nauratti molempia, kun heräsimme aivan liian aikaisin, vain 5,5 h unien jälkeen. Minkä sille voi, jos Nukkumatti on välillä paskiainen ja toimittaa liian vähän huonolaatuista unihiekkaa. Söimme sitten aamiaista pitkän kaavan mukaan, paistelin kananmunat ja maggaratkin kehiin. Niinpä oli helppo lähteä riehumaan pitkin kyliä, ensin Espoon ruotsinkielisten hautausmaalle ja sitten Iikkeaan. Ilma oli hieno, hautausmaalla oli todella mukava käpöstellä ja kuunnella toisen ystävän juttuja lapsuudestaan ja nuoruudestaan.
Kun kanervat oli tungettu maahan ja kynttilät sytytelty, menimmekin pahuuden pesään Ikean kakkoskerrokseen. Autoja oli sen verran reilusti parkkipaikalla, että vähän jo pelotti, millainen tungos ylhäällä tulisi olemaan. Hyvin siinä kuitenkin kävi, sain testata sängyt ja petarit ihan rauhassa. Materiaalit on nyt valittu, vielä pitää odottaa palkkapäivään ja päättää leveys. Alakerrasta olisin taas tahtonut mukaani kaiken, mutta onneksi oli lista, en ottanut sen ulkopuolelta kun viskoelastiset tyynyt ja viileän untuvapeiton. Satanen sinne humahti, mutta en juurikaan ostanut turhuutta. Tai en oikeastaan mitään.
Lounaaksi rakentelin meille savukalapastaa ja katso, sen jälkeen simahdimme molemmat. Vähänkö ihanaa! Sain reilun tunnin päikkärit otettua, jaksoi taas ihan eri tavalla lähteä Kaskeen syömään. Tällä kertaa huitasin kitusiini lihapullat. Eivät ystävien annoksetkaan paskemmilta näyttäneet, maukasta kaikilla. Itse en pitänyt annokseni kovasta perunamuusista, vaikka siinä maku kohdallaan olikin. Konsistenssi oli väärä. Mutta vielä on annoksia testaamatta ja kokemus sen verran hieno, että menen sinne uudelleen. Jälkiruokaa söimme ystävien luona, kakkua ja kahvia - niin ja jallua - ennen kuin ajelimme taksilla keskustaan tapaamaan toisen ystäväpariskunnan.
Sitten aloitettiin ohjelma. Jaoin liput, otimme juomat ja kävelimme Circukseen. Siellä oli Unionifestivaalin ensimmäinen päivä jo hyvässä vauhdissa. Ensimmäinen bändi jäi näkemättä, lauteilla paukutti Rytmihäiriö, minua kombo ei vakuuttanut. Ennen pääesiintyjää vielä pääsimme kuuntelemaan Santa Cruzia, mutta se kyllä oli vähän surkea juttu. Jotenkin harmitti, kun pojat käyttivät stemmalaulannassa taustanauhoja. Soitto kulki, mutta pitäisi se laulunkin sujua, etenkin jos on hittipotentiaalia muuten liikkeellä.
Mutta hei mutta, Mustasch. Ou ja vau! Hurjaa paahtoa, hienoa laulua. Lauloin niin paljon mukana, että meni ääni hetkeksi keikan jälkeen. Mikä riemastuttava ruotsalaisuuden päivä! Olen erittäin vakuuttunut. Eikä ne pojat ole pahemman näköisiä katsellakaan. Juomia tuntui tulevan oikealta ja vasemmalta, en itse kerennyt tiskille laisinkaan. Minun kiva hiprakkani tosin kostautui ystävällä humalana, niinpä kun keikka oli ohi, hän lähti kuskimme kyydissä kotiin ja minä vielä seuraavaan baariin kuskin puolison kanssa. Harmitti.
Onneksi Naapuri oli omien kavereidensa kanssa Moonspellin keikalla. Ja onneksi hän ymmärsi kiskoa minut pois mukaansa keskustan humusta. Mene tiedä vielä, mitä olisin keksinyt. Nyt tuli van jatkettua rumuamista hänen kanssaan niin pitkälle aamuun, että jäi ystävä hyvästelemättä, kun hän vietti yönsä yksin kotonani. Toisaalta luulen, että hänkin arvosti rauhaa ja hiljaisuutta. Soitin heti herättyäni, mutta siinä vaiheessa hän oli jo matkannut Keski-Suomeen.
Minä sitten jäin naapuriin. Mitäs sitä turhaan pilttuuta vaihtamaan, parempi palvelu siellä oli. Pääsin saunaan. Minulle tarjoiltiin lonkeroa, pizzaa ja viiniä. Ja jallua, onneksi vain yksi mukillinen. Sen lisäksi taisimme vähän selventää suhteemme tilaa, sovimme, että kyllä tätä voi ihmissuhteeksi kutsua. Ja että jos nyt vielä yrittäisimme pysytellä vain toisissamme. Kokeillaan nyt sitten - taas kerran. Hölmö.
Eilen könysin takaisin kotiin, pikkuhiljaa siivoilin paikkoja. Torkuttua tuli paljon, mutta silti viime yönä uni maistui. Viimeinen painajainen vaan ei ollut kiva, sota-katastrofi-kommandohyökkäys ja mie en tietenkään osaa muuta tehdä kuin odottaa kuolemaa auton takapenkillä. Olikohan se alitajunnan varoitus, että miten tässä tulee taas käymään. Mutta uusi peitto ja tyynyt olivat ihanat! Nyt varmaan täytyy lähteä ansaitsemaan peittorahaa työpaikalle.
Torstaina tein kanaenchiladoja kylään saapuvalle ystävälle. Hihittelimme puolille öin muutaman lasillillisen voimin, ennen kuin ymmärsimme mennä nukkumaan. Sain työpaikkatuliaisia, paljon lihaa, joka meni suoraan pakastimeen, viikonlopun ruokasuunnitelmat nimittäin olivat jo selvät.
Perjantaiaamuna meitä nauratti molempia, kun heräsimme aivan liian aikaisin, vain 5,5 h unien jälkeen. Minkä sille voi, jos Nukkumatti on välillä paskiainen ja toimittaa liian vähän huonolaatuista unihiekkaa. Söimme sitten aamiaista pitkän kaavan mukaan, paistelin kananmunat ja maggaratkin kehiin. Niinpä oli helppo lähteä riehumaan pitkin kyliä, ensin Espoon ruotsinkielisten hautausmaalle ja sitten Iikkeaan. Ilma oli hieno, hautausmaalla oli todella mukava käpöstellä ja kuunnella toisen ystävän juttuja lapsuudestaan ja nuoruudestaan.
Kun kanervat oli tungettu maahan ja kynttilät sytytelty, menimmekin pahuuden pesään Ikean kakkoskerrokseen. Autoja oli sen verran reilusti parkkipaikalla, että vähän jo pelotti, millainen tungos ylhäällä tulisi olemaan. Hyvin siinä kuitenkin kävi, sain testata sängyt ja petarit ihan rauhassa. Materiaalit on nyt valittu, vielä pitää odottaa palkkapäivään ja päättää leveys. Alakerrasta olisin taas tahtonut mukaani kaiken, mutta onneksi oli lista, en ottanut sen ulkopuolelta kun viskoelastiset tyynyt ja viileän untuvapeiton. Satanen sinne humahti, mutta en juurikaan ostanut turhuutta. Tai en oikeastaan mitään.
Lounaaksi rakentelin meille savukalapastaa ja katso, sen jälkeen simahdimme molemmat. Vähänkö ihanaa! Sain reilun tunnin päikkärit otettua, jaksoi taas ihan eri tavalla lähteä Kaskeen syömään. Tällä kertaa huitasin kitusiini lihapullat. Eivät ystävien annoksetkaan paskemmilta näyttäneet, maukasta kaikilla. Itse en pitänyt annokseni kovasta perunamuusista, vaikka siinä maku kohdallaan olikin. Konsistenssi oli väärä. Mutta vielä on annoksia testaamatta ja kokemus sen verran hieno, että menen sinne uudelleen. Jälkiruokaa söimme ystävien luona, kakkua ja kahvia - niin ja jallua - ennen kuin ajelimme taksilla keskustaan tapaamaan toisen ystäväpariskunnan.
Sitten aloitettiin ohjelma. Jaoin liput, otimme juomat ja kävelimme Circukseen. Siellä oli Unionifestivaalin ensimmäinen päivä jo hyvässä vauhdissa. Ensimmäinen bändi jäi näkemättä, lauteilla paukutti Rytmihäiriö, minua kombo ei vakuuttanut. Ennen pääesiintyjää vielä pääsimme kuuntelemaan Santa Cruzia, mutta se kyllä oli vähän surkea juttu. Jotenkin harmitti, kun pojat käyttivät stemmalaulannassa taustanauhoja. Soitto kulki, mutta pitäisi se laulunkin sujua, etenkin jos on hittipotentiaalia muuten liikkeellä.
Mutta hei mutta, Mustasch. Ou ja vau! Hurjaa paahtoa, hienoa laulua. Lauloin niin paljon mukana, että meni ääni hetkeksi keikan jälkeen. Mikä riemastuttava ruotsalaisuuden päivä! Olen erittäin vakuuttunut. Eikä ne pojat ole pahemman näköisiä katsellakaan. Juomia tuntui tulevan oikealta ja vasemmalta, en itse kerennyt tiskille laisinkaan. Minun kiva hiprakkani tosin kostautui ystävällä humalana, niinpä kun keikka oli ohi, hän lähti kuskimme kyydissä kotiin ja minä vielä seuraavaan baariin kuskin puolison kanssa. Harmitti.
Minä sitten jäin naapuriin. Mitäs sitä turhaan pilttuuta vaihtamaan, parempi palvelu siellä oli. Pääsin saunaan. Minulle tarjoiltiin lonkeroa, pizzaa ja viiniä. Ja jallua, onneksi vain yksi mukillinen. Sen lisäksi taisimme vähän selventää suhteemme tilaa, sovimme, että kyllä tätä voi ihmissuhteeksi kutsua. Ja että jos nyt vielä yrittäisimme pysytellä vain toisissamme. Kokeillaan nyt sitten - taas kerran. Hölmö.
Eilen könysin takaisin kotiin, pikkuhiljaa siivoilin paikkoja. Torkuttua tuli paljon, mutta silti viime yönä uni maistui. Viimeinen painajainen vaan ei ollut kiva, sota-katastrofi-kommandohyökkäys ja mie en tietenkään osaa muuta tehdä kuin odottaa kuolemaa auton takapenkillä. Olikohan se alitajunnan varoitus, että miten tässä tulee taas käymään. Mutta uusi peitto ja tyynyt olivat ihanat! Nyt varmaan täytyy lähteä ansaitsemaan peittorahaa työpaikalle.
keskiviikko 4. marraskuuta 2015
Vain yksi sinelmä
Jonain päivänä lähiaikoina voimani saattavat pettää minut. Olen aika sokeasti luottanut itseeni ja omaan omnipotentiaani, mutta täytyy myöntää, etten ole voimani tunnossa enää. Minusta ei enää koskaan tule maailman vahvinta naista. Todistin tämän itselleni, kun eilen illalla kannoin sen äiteelle jossain välissä menossa olevan vanhan työpöytäni kellarikomeroon. Meinasi olla vaikeata, mutta rikoin vain oikean kämmenselkäni. Se törmäsi ovenkarmiin, kun suojelin työpöydän kulmia kolhuilta. Siinä on nyt komea mustelma, ihan kuin olisin huitaissut jotakuta nekkuun.
Todennäköistä on, että a. joko äitee kerkeää vaihtaa hiippakuntaa tai b. pöytä hajoaa tai naarmuuntuu käyttökelvottomaksi matkalla Pohjoisempaan Suomeen. Ehkä en saa pöydälle kyytiä ikinä, onneksi se mahtuu olemaan kellarikomerossa muutaman vuoden, kannan sitten kevätsiivouslavalle sen jonkun omittavaksi. Sellaisilta olen itsekin kaivellut tavaraa.
Nyt pöytä kuitenkin piti saada pois residenssistäni, tänään nimittäin en ole iltasella kotona. Torstaina on tulossa ihmisseuraa. Ja perjantaina on vapaapäivä, ehkä sängynhankkimispäivä. Ainakin muuta vakavamielistä shoppaamista on luvassa. Tarvitsen yhdet kehykset, viinipullotelineen ja muutaman muun tärpeellisen esineen. Ehkä vähän joulukoristeita ja lamppuja parvekkeelle...
Viime viikolla muuten todistin olevani edelleen vakavasti otettava hallinnollinen hahmo. Bussissa kääpiölauma (n. 10 - 12-vuotiaita kimittäviä poikia) kiristi hermoni äärimmilleen kiekumalla jotain juutuubissa oppimiaan sketsejä:
Siinä vaiheessa, kun kuulin saman lauseen kymmenennen kerran, käänsin katseeni kimittävään kääpiöön. Vangitsin hänen katseensa. Tasaiselle äänellä volyymia nostamatta ehdotin häntä lopettamaan ratkuttamisen. Kun kääpiö hiljeni, kiitin häntä. En selittänyt yhtään enempää. Koko lauma lopetti kirkumisen ja siirtyi normaalin äänenvoimakkuuden pariin. Bussilastillinen ihmisiä hymyili helpottuneena. Mietin mielessäni, että miksi se aina pitää olla minun, eikö joku muukin osaisi kylän kakaroita kasvattaa ihmissukuun. Huutamiselle on paikkansa, mutta se ei ole täpötäydessä ruuhkabussissa.
Maailmaan mahtuu ääntä, mutta rajat ne kuulkaa olivat Neuvostoliitollakin. Todennäköisesti minä saan sinelmiä naamaani enemmänkin, kunhan kääpiöt tuosta vähän kasvavat ja muistavat kasvatusmetodini. Mutta silti en luovuta, aion pitää kiinni edes jonkin valtakunnan tapakasvatuksesta.
Todennäköistä on, että a. joko äitee kerkeää vaihtaa hiippakuntaa tai b. pöytä hajoaa tai naarmuuntuu käyttökelvottomaksi matkalla Pohjoisempaan Suomeen. Ehkä en saa pöydälle kyytiä ikinä, onneksi se mahtuu olemaan kellarikomerossa muutaman vuoden, kannan sitten kevätsiivouslavalle sen jonkun omittavaksi. Sellaisilta olen itsekin kaivellut tavaraa.
Nyt pöytä kuitenkin piti saada pois residenssistäni, tänään nimittäin en ole iltasella kotona. Torstaina on tulossa ihmisseuraa. Ja perjantaina on vapaapäivä, ehkä sängynhankkimispäivä. Ainakin muuta vakavamielistä shoppaamista on luvassa. Tarvitsen yhdet kehykset, viinipullotelineen ja muutaman muun tärpeellisen esineen. Ehkä vähän joulukoristeita ja lamppuja parvekkeelle...
Viime viikolla muuten todistin olevani edelleen vakavasti otettava hallinnollinen hahmo. Bussissa kääpiölauma (n. 10 - 12-vuotiaita kimittäviä poikia) kiristi hermoni äärimmilleen kiekumalla jotain juutuubissa oppimiaan sketsejä:
"...ja sitten siihen tuli joku v*tun Nelson Mandela. Ja mitä v*ttua, se tarjosi minulle omenan."
Siinä vaiheessa, kun kuulin saman lauseen kymmenennen kerran, käänsin katseeni kimittävään kääpiöön. Vangitsin hänen katseensa. Tasaiselle äänellä volyymia nostamatta ehdotin häntä lopettamaan ratkuttamisen. Kun kääpiö hiljeni, kiitin häntä. En selittänyt yhtään enempää. Koko lauma lopetti kirkumisen ja siirtyi normaalin äänenvoimakkuuden pariin. Bussilastillinen ihmisiä hymyili helpottuneena. Mietin mielessäni, että miksi se aina pitää olla minun, eikö joku muukin osaisi kylän kakaroita kasvattaa ihmissukuun. Huutamiselle on paikkansa, mutta se ei ole täpötäydessä ruuhkabussissa.
Maailmaan mahtuu ääntä, mutta rajat ne kuulkaa olivat Neuvostoliitollakin. Todennäköisesti minä saan sinelmiä naamaani enemmänkin, kunhan kääpiöt tuosta vähän kasvavat ja muistavat kasvatusmetodini. Mutta silti en luovuta, aion pitää kiinni edes jonkin valtakunnan tapakasvatuksesta.
maanantai 2. marraskuuta 2015
Kekrin viettoa
Pitänee tunnustaa, että osaan ihan itse väsyttää itseni viikonloppuisin. Ja kuinkahan mones kerta on, kun sanon, että onpa ihanaa päästä töihin lepäämään. Nyt olisi hienoa pystyä syyttämään jotakuta muuta, vaan kun ei voi. Ihan on omaa syytä koko väsymyshässäkkä.
Perjantaina töissä meni pitkään. En jaksanut enää lähteä minnekään halliin makkaraostoksille. Hyvä kun Pirsmaan jaksoin, sieltä kantelin sitten kotiini viikonlopun eväät. Alkossakin kävin, olen ihastunut Gerard Bertrandin helppoon ja raikkaaseen punaviiniin. Valitettavaa, että olen herkkuperse. Käyn kalliiksi itselleni. Mutta voi voi, enhän minä rahaa hautaan saa mukaan, antaa mennä vaan, nyt kun vielä jaksan.
Ex tempore temppuni tänä viikonloppuna oli Juttutuvan ghettoblueskeikka. Saunoin ja puleerasin itseni kuntoon huippuvauhtia, ja kerkesin kuin kerkesinkin katsomaan Guy Verlinden Hound Dog Taylor-keikkaa. Hienoa musiikkia, hyväntuulista, hyvin soitettua. Ja seuraakin oli, ensin kaksi tuntematonta herraa ja loppuillasta sain ystävän paikalle. Olipas se mukava yllättävä tapaaminen! Heidän kyydillään kerkesin vielä käydä baarissa Kalliossa, ihme kyllä osasin sieltä kuitenkin lähteä bussilla kohti kotilähiöitä.
Kotiini en tietenkään päässyt, Naapuri oli sen verran tervehtynyt, että hän oli jo koko illan vongannut minua kylään. Menin sitten nukkumaan sinne. Seurustelu jäi seuraavaan aamuun, mutta silloinkin minä vaan torkuin. Poika teki minulle aamupalaa ja viihdytti. Mikäs siinä, voisin vaikka tottua sellaiseen. Vähän selvittelin hänen mielipidettään enemmän siitä minua vaivaavasta asiasta. Pitänee vielä keskustella lisää, asia ei aivan selkeän yksioikoiseksi tullut.
Sitten kotiin, suihkuun, vaatteiden vaihtoon ja restauraatioon ennen kuin bussi vei minut naapurilähiöön kekrin viettoon. Jälleen kerran aikataulu oli aivan katollaan, puolet vieraista hukassa. Ihanan boheemia meininkiä. Rasittava pikkupentu-dobberi häröili vieraiden ympärillä taas tuntisotalla ennen kuin rauhottui - iihan niin kuin pentukoiran kuuluu tehdäkin. Ihana luonne sille vielä kehittyy. Minun ei annettu ollenkaan mennä keittiöön, olipas outoa vain istuskella ja odottaa valmista. Mutta hyvää siitä tuli. Alkuun vieraita odotellessamme tuhosimme muutaman juuston, varsinaiseksi alkuruuaksi oli samettista maa-artisokkakeittoa, joka oli saanut mukaan hivenen perunaa ja bataattia.
Pääruokana sienirisotto (kantarellia, portobelloja sekä osterivinokkaita), paikalle roudaamani maggarat, ihanan tulinen linssipata, herkullinen lämmin uunipunajuuri-perunasalaatti. Kaiken kruunasi ihmisseura, on se vaan ihanaa! Jälkiruokana oli jäätelöä sekä pieniä yltiömakeita halloweenleivoksia, joita ystävä oli tuonut tuliaisena viimeisimmältä Lontoon retkeltään. Täydellistä. Kun siirryin sulattelemaan evästä keinutuoliin, meinasin nukahtaa. Silmät painuiva väkisten kiinni. Onneksi ohjelmassa oli vielä klassinen tarotluentahetki, niin keräsin itseni pariksi tunniksi Ensi vuonna luvassa pitäisi olla paljon rahaa, ehkä työpaikan vaihdos (oi, se olisi ihanaa) ja vain kaksi miestä, joista todennäköisesti tulen valitsemaan sen väärän. Suurimmat karikot kuitenkin tuntuisivat olevan jo ohi.
Ajelin kolmen maissa taksilla kotiin. Olin niin poikki kuin ihninen vain voi olla. Sunnuntai meni maatessa sängyssä, sohvalla ja nojatuolissa, nukuin noin viidet päiväunet. Olin kompastua jalkoihini, tai siis kompastuin jalkoihini, kun raahustelin menemään ilman silmälaseja. Taas löin polveni, onneksi vasemman tällä kertaa ja oikeassa kämmenessä on sellainen ryykkäyksesta aiheutunut kipeä palovamma. Mutta en lyönyt päätäni, eikä mitään murtunut.
Kaikesta huolimatta tai sen kaiken takia hieno viikonloppu! Olen onnekas ihminen. Musiikkiakin vielä!
Perjantaina töissä meni pitkään. En jaksanut enää lähteä minnekään halliin makkaraostoksille. Hyvä kun Pirsmaan jaksoin, sieltä kantelin sitten kotiini viikonlopun eväät. Alkossakin kävin, olen ihastunut Gerard Bertrandin helppoon ja raikkaaseen punaviiniin. Valitettavaa, että olen herkkuperse. Käyn kalliiksi itselleni. Mutta voi voi, enhän minä rahaa hautaan saa mukaan, antaa mennä vaan, nyt kun vielä jaksan.
Ex tempore temppuni tänä viikonloppuna oli Juttutuvan ghettoblueskeikka. Saunoin ja puleerasin itseni kuntoon huippuvauhtia, ja kerkesin kuin kerkesinkin katsomaan Guy Verlinden Hound Dog Taylor-keikkaa. Hienoa musiikkia, hyväntuulista, hyvin soitettua. Ja seuraakin oli, ensin kaksi tuntematonta herraa ja loppuillasta sain ystävän paikalle. Olipas se mukava yllättävä tapaaminen! Heidän kyydillään kerkesin vielä käydä baarissa Kalliossa, ihme kyllä osasin sieltä kuitenkin lähteä bussilla kohti kotilähiöitä.
Kotiini en tietenkään päässyt, Naapuri oli sen verran tervehtynyt, että hän oli jo koko illan vongannut minua kylään. Menin sitten nukkumaan sinne. Seurustelu jäi seuraavaan aamuun, mutta silloinkin minä vaan torkuin. Poika teki minulle aamupalaa ja viihdytti. Mikäs siinä, voisin vaikka tottua sellaiseen. Vähän selvittelin hänen mielipidettään enemmän siitä minua vaivaavasta asiasta. Pitänee vielä keskustella lisää, asia ei aivan selkeän yksioikoiseksi tullut.
Sitten kotiin, suihkuun, vaatteiden vaihtoon ja restauraatioon ennen kuin bussi vei minut naapurilähiöön kekrin viettoon. Jälleen kerran aikataulu oli aivan katollaan, puolet vieraista hukassa. Ihanan boheemia meininkiä. Rasittava pikkupentu-dobberi häröili vieraiden ympärillä taas tuntisotalla ennen kuin rauhottui - iihan niin kuin pentukoiran kuuluu tehdäkin. Ihana luonne sille vielä kehittyy. Minun ei annettu ollenkaan mennä keittiöön, olipas outoa vain istuskella ja odottaa valmista. Mutta hyvää siitä tuli. Alkuun vieraita odotellessamme tuhosimme muutaman juuston, varsinaiseksi alkuruuaksi oli samettista maa-artisokkakeittoa, joka oli saanut mukaan hivenen perunaa ja bataattia.
Pääruokana sienirisotto (kantarellia, portobelloja sekä osterivinokkaita), paikalle roudaamani maggarat, ihanan tulinen linssipata, herkullinen lämmin uunipunajuuri-perunasalaatti. Kaiken kruunasi ihmisseura, on se vaan ihanaa! Jälkiruokana oli jäätelöä sekä pieniä yltiömakeita halloweenleivoksia, joita ystävä oli tuonut tuliaisena viimeisimmältä Lontoon retkeltään. Täydellistä. Kun siirryin sulattelemaan evästä keinutuoliin, meinasin nukahtaa. Silmät painuiva väkisten kiinni. Onneksi ohjelmassa oli vielä klassinen tarotluentahetki, niin keräsin itseni pariksi tunniksi Ensi vuonna luvassa pitäisi olla paljon rahaa, ehkä työpaikan vaihdos (oi, se olisi ihanaa) ja vain kaksi miestä, joista todennäköisesti tulen valitsemaan sen väärän. Suurimmat karikot kuitenkin tuntuisivat olevan jo ohi.
Kaikesta huolimatta tai sen kaiken takia hieno viikonloppu! Olen onnekas ihminen. Musiikkiakin vielä!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
