Rauhaa ja hiljaisuutta, kiitos. Vaikka sataisi kissoja, koiria, ukkoja, sammakoita tai eväkkäitä, on parempi päästä hetkeksi pois, että voi taas saapua rakastamaan kotiaan. Ja muistaa, että asiat ovat oikeastaan edelleen aivan järkyttävän hyvin. Etenkin kun olen tainnut saada lukukykyni takaisin, eilen pistelin menemään melkein 400 sivua Ken Folletin Maailma vailla loppua -järkäleestä. Loput 600 sivua otan mukaan mökille. Minä niin ihastuin Ylen kesäsarjaan Taivaan pilareihin, että tuli pakkomielle.
On vähän ambivalentit fiilikset. Toisaalta tuntuu, että minun pitäisi kärsiä enemmän, kun ei töitä ole laisinkaan tiedossa. Toisaalta vituttaa jo pelkkä ajatuskin työttömyydestä niin paljon, että yleensä tungen sen kaikkien suojamuurien ja alitajunnallisten peittojen alle. Etten vain ajattelisi. Koska sen olen huomannut, että ajatteleminen on hirveän yliarvostettua touhua.
Varmaan hankin Pirsmasta kotiin saavuttuani platinablondi-purkin. Loppuu se vehtaaminen aivojen kanssa.
Heippa sunnuntaihin. Ehkä maanantaihin. En tiijjä. Liekö tässäkään mitään järkeä?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti