Hurmosta hulluille

Sattuu sydämeen ja sieluun, kun katselee uutisia. Sodat, väkivallanteot, luonnonkatastrofit, ihmisen aiheuttama tuska ja kärsimys valuvat silmille joka jumalan tuutista. Ja samaa on tarjolla Kuninkaiden koitoksessakin, kyyneleitä, kuolemaa, kauhua. Ei toivoa missään! Ahdistaa! Minun on pakko pitää tauko ennen kuin ryhdyn edes tilaamaan kirjastosta kolmatta osaa, muuten lopullisesti menetän uskoni ihmiseen ja kirjallisuuden parantavaan voimaan. Onneksi lukujonossa on muutakin, Harry Harrisonin Ruostumattomia Teräsrottia ja Joanne Harrisia. Tahdon lukea hyvän voittavan ja rauhan saapuvan! Tai edes jotain seikkailujuttuja ja veijaritarinoita, jos ei hyvää ja kaunista.

Minun piti lähteä iltasella poikkeamaan kylille, kun yhdellä baarilla olisi ollut pikkujoulut. Enpä menekään, koska ystäväni ei pääse. Tällä kertaa en jaksa lähteä yksin, olisin ollut seuraa vailla, mutta kun ihmiset tekevät töitä, niin vähän hankala on kenenkään keskellä viikkoa lähteä rilluttelemaan kanssani. Parempi ehkä, etten mene, ei se mikään ilmainen reissu olisi ollut minun innostuessani, voin hyvällä omatunnolla mennä naapurilähiöön takaisin ja ostaa yhdet olohousut, jotka jäivät viime reissulla kauppaan. On se kumma, ettei mikään enää nykyään kestä, vaatteetkin hajoavat päälle. Olohousujen viimeaikainen eksessiivinen huituminen tosin johtunee siitä, että käytän niitä paljon. Ei kotona paljon muita pöksyjä viitsi pitää.

Hammasharjakin on uusittava. Vilkaisin nykyistäni takaapäin ja se näytti aivan siltä kuuluisalta petolinnun peräosalta. Harjakset pörröllään ja sotkussa. Vähän niin kuin hiukseni. Elän toivossa, että ensi kuun korvauksista jäisi sen verran rahaa, että voisin poiketa kampaajalla. Jos ei jää, niin sitten ei jää, sitten pidän tukkaa kiinni tai hankin kitaran.