Tuli tarpeeseen!

Oli se van hyvä, että tuli lähdettyä ja aikanaan liput hankittua. Sen verran hauska ja mieleenpainuva retki meille kehittyi, surut jäivät taka-alalle. Menomatkalla muistelimme vanhoja festarikeikkoja, nauroimme itsemme tärviölle ihan selvistä päin, koska pääsimme kokeilemaan lähijunakyytiä Tampereelle. Ei se niin kamala ollutkaan ja vain 15 minuuttia pidempi kuin IC:n aikataulu palatessa.

Ennen Omenahotelliin menoa poikkesimme Stockan herkusta kassillisen piknikeväitä ja viereisestä kaupasta pullon viiniä. Siinäpä pari tuntia mukavasti vierähtikin keski-ikäisten hotellipiknik-etkoilla ennen kuin kävelimme Pakkahuoneelle. Tampereen keskusta on mukavan kompakti, siellä ei paljon tarvitse taksilla huruutella.

Monster Magnetin keikka ei ollut mikään yleisömenestys. Harmi. Lämppäriltä näimme viimeisen biisin, sitä katsomassa oli vain kourallinen porukkaa eikä senkään jälkeen paljon tilanne parantunut. Olisiko sali ollut puolillaan? Mutta keikka oli hyvä, osin jopa erinomainen, vaikka jonkin asteista vitutusta oli bändin puoleltakin havaittavissa. Kyllä vaan kolmella kitaralla saa sellaisia valleja aikaan, että tätin polvet notkuivat. Dave Wyndorfilla on komea ääni, soi kauniisti ja saa vanhemmankin rouvashenkilön puntit vipajamaan. Spine of Godin kappaleet saivat arvoisensa käsittelyn. Itse olisin kyllä pitänyt Powertripin ja God Says No levyjen biiseistä vielä enemmän.

Onneksi olimme kyselleet etukäteistietoa Tampereen baareista, koska keikkahan loppui jo kello hyvissä ajoin, meille jäi aikaa tutustua muuhun baarielämään. Aloitimme Dog´s Homesta. Siellä olikin erinomainen jukeboksi ja vielä suhteellisen väljää siinä vaiheessa kun me sinne saavuimme. Natiivit olivat mukavia, eivät vierastaneet turisteja ja juomat olivat maistuvia. Seuraavaksi kokeilimme Amadeusta, mikä oli aika pieni ja jotenkin kumman valoisan oloinen rokkibaariksi. Meille suositeltiin myös Jack the Roosteria sekä Raideria ja jos oikein muistan Roosteriin olimme matkalla, mutta kun Hämeenkadulla on paljon kivoja baareja ja useammassa tuli pistäydyttyä, niin aika ja kunto loppuivat kesken Paapan Baarissa. Jumitimme sinne loppuillaksi.

Paluumatka seuraavana päivänä oli hiljaisempi kuin meno. Niinhän siinä aina käy. Eikä minusta edes ollut roolipelaamaan, kotiin teki mieli, sänkyyn ja limunadilasin viereen. Nolostutti ja kiukustutti oma käytös, kun peruin sovitun omalta kohdaltani, mutta joskus on pakko kuunnella päätään, etenkin kun silmät eivät meinanneet pysyä auki ja migreeniaurat loikkivat näkökentän laitamilla. Luojan kiitos, estolääkitys oli mukana ja ymmärsin niellä pillerin heti, kun oireet ilmestyivät. Tiedän, että unen puute ja alkoholi välillä laukaisevat migreenin, mutta en minä siitä huolimatta aio hippaamista lopettaa, koska se on niin hauskaa.

Tapahtui siellä Tampereella muutakin mukavaa, mutta siitä kerron, jos joskus perästä kuuluu. Sen verran kuitenkin voin todeta, että se muu on mies, vapaa, ikäiseni, hoikka, vähän minua pidempi, vaalea, huumorintajuinen ja hyvä suustaan. Katsotaan nyt, ymmärtääkö hän käyttää saamaansa puhelinnumeroa. Huomasin, että vientiä olisi vanhemmallakin daamilla, jos vain pääsisin liikkumaan enemmän julkisilla paikoilla. Kirottu raha! Kirottu työttömyys!

Masennusta ei juuri nyt ole havaittavissa, ainakin hetkellisesti se painui taka-alalle. Ensi viikolla jatkan ulkoiluterapiaa ja hakemusten kirjoittelua. Sen lisäksi ryhdyn ottamaan selvää aikuisopintorahasta ja yhdestä koulutuksesta. Saatan olla hullu, jos kouluun haen, voi olla, etten senkään jälkeen töitä saa, mutta pakko on kokeilla, minä tahdon tehdä töitä. Jaa, mutta mistäs sen tietää, pääsenkö edes kouluun?