Pärskeleen YLE TV 1:n englanninkieliset uutiset! Nyt soi sitten päässä Gagnam style. Jos asiasta jotain hyvää on haettava, niin ainakin se karkoitti pollajukeboksista siellä alkuviikon jyllänneen Hektorin viisun. Hyi olkoon. Vielä kun tuon aivomadon saisi ennen loppuviikkoa muutettua johonkin järjelliseen, kivaan ja mukavaan lauluesitykseen, niin kai tästäkin viikosta selviäisin hengissä.
Olen huomannut, että maanantait ovat pahimpia. Yleensä takana on edes muutama viikonlopun sosiaalinen tapahtuma, sitten yks´kaks´ suuri tyhjyys. Talo on hiljainen, puhelin ei soi (no, ei se kyllä soi viikonloppuisinkaan, mutta maanantaina on huomattavasti enemmän aikaa tuijottaa puhelinta), veljentytärkään ei ole heräämässä töihin, vaan tulee vasta iltasella. Silloin epätoivo on voimakkaimmillaan. Itse asiassa eilen tunnustin ystävälle, että toissapäivänä harkitsin jopa alkoholiin ryhtymistä, kun ahdisti, masensi ja vitutti niin maan perusteellisesti. En sitten kuitenkaan korkannut, koska tiesin, että eilisen kohdalla olisi ollut suuri krapula ja minulla kuitenkin oli treffit hänen kanssaan kaupungilla. Niistä taas en tahtonut luopua.
Niinpä pullo(t) jäivät kaappiin ja minä pääsin keskustaan haastattamaan pääsykokeessa käynyttä ystävää. On se vaan ihanaa, kun on meitä samanmielisiä ja hyvää tahtovia ihmisiä muitakin kun vain minä. Ja ihanaa on, että minulla vielä toistaiseksi on varaa matkata kaupungille. Nelisen tuntia vierähti sukkelaan, ennen kuin laskin haikein mielin hänet Tampereen junaan. Onneksi hän joutuu täällä vielä juoksentelemaan pitkähkön tovin, ennen kuin edelliset opintonsa loppuun saa. Jotkut sitä jaksavat. Itsestäni olen huomannut, että mitä vähemmän on pakollisia menoja, sitä vähemmän saan aikaan.
Olen siis lamaantumassa. Enkä voi itselleni mitään. Ilosta saan kiinni hetkellisesti, sitten tuntuu vielä pahemmalta upota surun suohon. Tuli sitten tehtyä mielenkiintoinen huomio itsestään, työ on ollut minulle erittäin tärkeä määrittelevä tekijä. Nyt kun työtä ei ole, olen ei mikään ei missään. Ihmisarvo rapisee pinnasta. Paskan möivät.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
3 kommenttia:
Olen kokenut samanlaista ja se aiheutti minulle helvetinmoista turhautumista. Tuntui kuin en olisi enää yhteiskunta kelpoinen enkä oikein osannut mennä minnekään. Ne on pitkiä tunteja himassa ja on hienoa jos on kavereita kenen kanssa voi viettää edes osan ajastaan.
Työttömänä voi viikonlopuksi melkein unohtaa olevansa "työtön". Maanantaista alkaa taas se puhelimen kyttäys (pääsenkö työhaastatteluun, voi kun soitettais ja ilmoitettais, että olen saanut töitä...). Ja tuntuu, että tää yhteiskunta on rakennettu pelkästään työssäkäyville: mainokset, lehtijutut, kaikki. Työttömänä on näkymätön. Siihen vielä oma irrationaalinen häpeän tunne päälle.
Ethän pahastu hirtehisestä huumorista? Tässä olisi biisivaihtoehto korvamadoksi (ja videokin on sangen symppis):
http://www.youtube.com/watch?v=IJNR2EpS0jw
t. sanna
Peppone, en ilman ystäviä jaksaisi tätä.
Sanna, hyvä uusi aivomato! Kiitos.
Lähetä kommentti