Hullunmylly päässä

Nyt on taas päässä niin monta ajatusta, että saahan nähdä, tuleeko tästä mitään järkevää. Ensinnäksin työnhaku; minulla on lähiaikoina luvassa kolme haastattelua! Kolme! Kun nyt jonnekin pääsisi, ihan minne vain! Verokarhukin olettaa, että pääsen töihin. Ja vielä uskomattoman hyvinpalkattuun työhön, minun pitäisi ansaita veroviranomaisten mukaan lähes 7 000 euroa enemmän kuin viimeksi töissä ollessani. Juuei, ei tule onnistumaan. Jos nimittäin pääsen mihinkään noista hakemistani töistä, palkkani pienenisi 1/3:lla. Tuleepahan todistettua sekin, että minä en pelkän rahan takia töitä tekisi, vaan itsekunnioituksen ja mielenterveyden takia.

Vihreätä kultaa Styyriasta

Sitten Kjell Westö. Osaankohan minä tämän nyt selittää oikein? Minusta jotenkin tuntuu, että kaveri on minulle jonkinlainen tuntematon isoveli, joka kertoo pienessä nousuhumalassa mulle juttuja, tarinoita pääkaupunkiseudun menneisyydestä ja lähihistoriasta. Toisaalta sitten välillä tuntuu kuin elämäni olisi hänen kynästään lähtöisin, kaikkine vääntöineen ja käänteineen. Ensisijaisesti pidän häntä kuitenkin viihdyttävänä kirjailijana, en sellaisena yltiöpönöttäjänä ja absoluuttisen totuuden kertojana, kuten esimerkiksi jostain lilarastatukkaisesta naisihmisestä on tullut. Minähän en lilatukkaisia naisia edes lue, koska se hypetys ärsyttää liikaa. Mutta Kjell Westön romaanin "Älä käy yöhön yksin" luin ja tykkäsin. Minusta on mukavaa lukea nuoruudestani tulkintaa, kunhan sitä ei jumalansanana esitetä.

Tuo ei nyt taaskaan kuulosta siltä, miltä sen piti kuulostaa, mutta onpahan ajatuksen alku. Ehkä jatkan siitä joskus, kun olen saanut ajatuksen muotoiltua. On jo niin pitkä aika, kun on tarvinnut yrittää muotoilla mitään, että alkaa jo olla kadonnut taito sekin. Tulee vain puolivillaista paskaa, aivo-oksennuksia.

Riepunen roikkuu jo kaapinovessa.

Kerroinkos minä, että sain uusivuosilahjoja postin kautta? Itävallan Styyriasta sain ystävältäni paketin täynnä kaikenlaista hyvää kurpitsansiemenistä, öljyä ja suklaata. Hän suunnittelee taas saapuvansa Suomeen kesällä Tuskan aikaan, katsotaan nyt, toteutuuko se. Viime retkestä on varmaan jo kymmenen vuotta. (Kamala! Miten me tällä tavalla vanhenemme?) Toisesta osoitteesta sain ihanan kissatiskiriepusen ja katu-uskottavan pannunalusen. Molemmat paketit ilahduttivat, kun en odottanut tai toivonut mitään.

Jostain syystä en jaksa enää ottaa kuvia oikealla kameralla, vaan nykyään taitavat kaikki räpsäisyt tulla kännykän kautta. Se kun on aina esillä eikä minulla ole tarkoitus mitään daidekuvia ottaa. Kunhan vähän kuvitukseksi laitan kirjoituksen väliin jotain kevennystä. (Niin kuin tällainen hattarointi jotain kevennystä kaipaisi. Haloo!)

Pää on kipeä. Taidan mennä ulos.