Syystä tai toisesta minulla on ollut tarve luoda säännöllisen epäsäännöllisesti uusi pseudonyymi itselleni. Joko elämäntilanne muuttuu tai vainoharhaisuuksissani luulen väärien ihmisten löytäneen minut. Karkaan seuraavaan, mutta näköjään en osaa lakata kirjoittamasta. Ei kai tuo mikään ihme ole, kun on seitsemänvuotiaasta saakka kirjoittanut päiväkirjaa. Se taisi olla mummoni juoni, jolla hän sai minut opettelemaan kirjoittamista, kun aikanaan sain häneltä syntymäpäivälahjaksi lukollisen päiväkirjan. Minä olin alakoulun opettajan painajainen, tavasin koira ja sanoin kissa. Lukemaan opetteleminen oli vaikeata.
Varhaisteininä aloitin oman terapiani, kirjoitin päiväkirjaan kaiken pahan elämästäni. Silloinkin väärät ihmiset lukivat syvimmät ajatukseni, kaksi naapurin tyttöä oli pihistänyt päiväkirjani. He olivat lukeneet sen ja kauhistuneet, kun olivat tajunneet mitä lukevat ja millaisesta perhe-elämästä se kertoi, hyvien perheiden lapset. Niinpä he tulivat katumapäälle ja palauttivat kirjan minulle ennen kuin edes osasin kaivata sitä. Muistan kun he sopertelivat jotain, että olivat ajatelleet pääsevänsä lukemaan jotain poikaystävä- tai ihastumisjuttuja ja minä kerron sisällissodasta perheessä pimeän aikaan. Voi lapsiraukat, oli varmaan melkoinen shokki. Itse menin aivan turraksi, en edes osannut vihata heitä, mutta toisaalta he eivät enää sen jälkeen ystäviäni olleetkaan, tuskin olivat sitä ennenkään. Tunsin itseni vain vielä yksinäisemmäksi ja kirjoitin entistä enemmän.
Olen täyttänyt kymmeniä päiväkirjoja. Kaikki ne ovat tallessa, vaikka harvoin niitä luenkaan enää. Myös blogitekstit ovat tallessa, osa printattuina, osa tiedostoina. Kommetteja en säilö, ne ovat muiden ihmisten reaktioita minun tunteisiini. Niin egoistinen en kuitenkaan ole. Minusta on kiva lukea ihmisten kommentteja, etenkin kun tähän viimeisimpääni olen harvemmin saanut ilkeitä viestejä. Kiitos siitä teille, lukijat. Olisi minusta välillä kiva lukea, miksi te täällä käytte, kun ette sano sanaakaan, mitä te tästä saatte irti, mutta toisaalta, vaikka jatkaisitte vaikenemistanne, minä silti en lopeta kirjoittamista. Karata saatan, sitä en lupaa, että olisin täällä aina, mutta ainakaan juuri tällä hetkellä en koe siihen tarvetta.
Peppone sujautti tunnustuksen. Sydäntä saa jaella eteen päin uudelle blogille, jolla on alle 200 lukijaa. Minun tekeleeni varsin enää mikään kevätkananen ole, mutta kiitän silti. Ei kai minulla vieläkään ole yli kahtasataa lukijaa, vaikka olen viimeisintä tahkonnut jo kolmisen vuotta. Melkoinen tarinaniskijä saisi olla, että sellaisiin lukijamääriin pääsisi. Tai sitten neule-, ruoka- tai muotipolkkaaja, mutta tarvinneko tuota edes? Itsellenihän minä kirjoitan. Aiheet käsittelevät vain hiustenleikkuuta (kevyesti ja pintapuolisesti elämääni, niiltä kanteilta, joilta itse tahdon sitä teille raottaa, sellaisena kuin minä sen näen ja koen, koitin etsiä termille haircut selitystä, mutta en löytänyt).
Yhdelle henkilölle ja blogille tämän kuitenkin ihan vilpittömästi voi jakaa eteen päin. Kionalla on uusi blogi, jolla ei varmasti vielä ole kovin monta säännöllistä lukijaa.
14 kommenttia:
Kummitus, minä vastaan, vaikka pyysit kommentteja heiltä, jotka eivät mitään kommentoi.
Tein elokuusta 2007 helmikuulle 2008 avioeroa. Se oli erittäin vaikea prosessi minulle henkisesti (mukana oli myös lapsen kohtalo), joten kirjoittelin paljon eräälle keskustelupalstalle tunteitani. Sieltä sain yhdeltä lukijalta vinkin blogistasi - muistaakseni maininnalla, että pahemminkin voisivat asiat olla kohdallani. Ja toden totta, vaikka oma eroni ei niitä malliesimerkkejä ollutkaan, niin sinun kohtalosi tuntui aivan kohtuuttomalta! Luin koko sen aikaisen blogisi läpi ja siitä lähtien olen seurannut menemisiäsi. Ehkä senkin takia, että edustamme samaa ammattikuntaa ja nyt viime aikoina jaetun työttömyyskokemuksen takia. En osaa selittää, mikä minua koukuttaa juttuihisi. Ehkä se on vain se, että on jotenkin lohdullista ajatella, että kyllä muillekin sattuu ja tapahtuu... Ja kuten aiemminkin mainittu, pidän tyylistäsi kirjoittaa.
Jatkan vielä - karkasi käsistä tuo edellinen viesti.
Niistä muoti-, sisustus- ym. turhakeblogeista. Ei voi maailmassa olla tylsempää kuin lukea jonkun aivottoman blondin (kuulun samaan heimoon) tarinoita jumppareissuistaan, laihduttamisesta (1 "ylimääräinen" mielikuvituskilo), meikeistä, päivän "luukeista"! Kaiken taustalla paistaa hillitön ahneus saadda sitä ilmaisroinaa, mitä firmat heille sitten syytävät, kun kiltisti kehuvat uusia ihmevoiteita. Tuhat kertaa mieluummin luen sinun tavallisesta elämästäsi, jossa tapahtuu tavallisia asioita. Ugh, olen puhunut.
-Kissa-
No huhhuh, minun elämääni on siis reposteltu tietämättäni keskustelupalstoilla! Voi hyvää päivää! Hmm, toivottavasti siitä ei ole jäänyt kenellekään traumoja, minullekaan ei jäänyt, kun en tiennyt asiasta. :-DDD
Vakavasti puhuen, Kissa, otan osaa. Avioerot eivät ole ihmisen hommaa.
Hyvä teksti ja paljon asiaa. Olen myös aina pitänyt kirjoittamisesta vaikken ole mitään päiväkirjaa pitänytkään tai muutenkaan ajatuksia paperille rustannut. Koskaan ei ole kuitenkaan tuottanut tuskaa laittaa tekstiä paperille jos sitäon pyydetty.
Muutaman fb-kaverin kehoituksesta lähdin pitämään blogia (kai niitä vitutti meikäläisen pitkät postaukset) enkä ole kyllä yhtään katunut. Kirjoittainen onhyvä tapa tuulettaa päätään, asia mikä on aika helposti havaittavissa kun lukee pimeitä tekstejäni.
Oikeastaan en ole käynyt facessa enää ollenkaan viime vuoden toukokuun jälkeen jolloin aloitin WP:n puolella, muistaakseni kerran tai kaksi on tullut käytyä jonkun asian vuoksi.
Noh, kommentoin joskus, mutta vastaan silti kysymykseen.
Minä luen, että tietäisin mitä sinulle kuuluu. Muuten olisin aika ulkona elämästäsi, siitä mitä oikeasti ajattelet. Tai ainakin elän siinä harhassa, että nämä tekstit syntyvät niistä oikeista ajatuksista. Facebook on liian pintaa, ei sieltä selviä mitä ihmisille oikeasti kuuluu.
En ota tähän vastaukseksii sitä "en minä koskaan mitään ajattele"-fraasia (keksi joku uusi! :D). Koska ajattelet, vaikket sitä myönnä.
Peppone, ymmärrän, miksi ystäväsi ehdottivat sinulle blogia. Olen pahoillani, mutta kovin harvoin jaksan lukea tekstejäsi. Niiden kertoma ihmisestä pitäisi hakea niin kaukaa. Fiktion sitten luen kirjoista.
Mymskä, kyllähän minä ajattelen, mutta en ole niinkään varma, että ajatukseni mitenkään originelleja tai arvokkaita muille olisivat kuin minulle itselleni. Etenkin kun tiedän, että en käsittele sellaisia aiheita, joista kannattaisi hirveästi rumpua lyödä.
Oikeastaan se, mitä minulle kuuluu, muodostuu naamakirjapäivityksistä ja blogiteksteistä. Ja sitten niistä muistiinmerkitsemättömistä hetkistä, joita elelen itsekseni tai ystäväin seurassa.
Vitsi, moon vähän huono tähän vastaamaan kun en ole kovin paljoa vielä ennättänyt täällä vierailla. Mutta alunperin olen varmaan kiinnostunut sekä juuri sen hetkisestä päivityksestä että ennen kaikkea tavastasi kirjoittaa.
Itse asiassa ensimmäiseen vuoteen, kun itse aloitin, en edes tajunnut mimmoista täällä blogistaniassa on, luulin kai että kaikki blogit on asiapainotteisia kolumneja tai sitten justiin niitä muoti- ja sisustusblogeja. En koskaan lukenut mitään. Sitten kun tajusin että on muunlaisiakin, muun muassa näitä päiväkirjoja, niin aloin oikein etsiä kivoja - ja huomasin, että vaikka aihe olisi kuinka kiinnostava, en pääse viittä riviä pitemmälle jos teksti on huonosti kirjoitettua. Niin ronkeli mä olen.
Hei tämmönen on pakko tunnustaa: syy, miksi en pysty seuraamaan montaa blogia kerralla, on se, että suurin osa kirjoittajista kertoo profiilissaan itsestään niin vähän etten muista kuka oli kuka. Pelkkä nimi ei auta. Joutuu oikein pinnistelemään, että saisi kirjoittajan persoonan palautettua mieleensä. Päiväkirjamaisia blogeja kun lukee niin ei pysty hahmottamaan asioita jos ei tiedä kuka puhuu. Tuon johdannon jälkeen kinuankin että voisitko vähän enemmän kertoa tuossa profiilissasi, pliis? :)
Toinen ehdotus (vaikket et ensimmäistäkään ole pyytänyt):
jos tän blogin pohjassa olis joku mieleenjäävä kuva, niin sekin auttais yhdistämään oikean kirjoittajan oikeaan blogiin. Olisko paha?
Uuuuaaaaahhhhh, huutonaurua kolmannella, Menna, kitos mielipiteestäsi. En aio todellakaan kertoa itsestäni yhtään enempää, puhumattakaan kuvista. Anteeksi kiitos, et ole tainnut ymmärtää, että täällä ei eletä lukijan vaan kirjoittajan ehdoilla.
Kirjoittaja tahtoo antaa lukijalle vain tekstinsä. Mikäli lukija lukee riittävän pitkään, hän oppii tuntemaan myös kirjoittajan, mutta mitään oikoteitä ei anneta. Kun en itse ole visuaalinen vaan mielikuvituksen varassa notkuva ihminen, oletan, että lukijanikin saattaisivat sellaisia olla.
Blogini taitaa olla vähän sellainen " jos kesytät minut, silloin toisiamme ikävöimme", mutta jos et kesytä, niin paipai peipi, no hard feelings. Suuri myönnytys ovat silloin tällöin esiintyvät huonot ja surkealaatuiset kännykkäkuvat. Hihihihihi.
Kiitos ja kumarrus! Uuden blogini alku on ollut hieman hidasta, mutta eiköhän tässä vilkastuta.
Ja täällä käyn ja kommentoin juuri siksi, että...
Olen ehkä huonomuistinen tai sitten tosiaan mielikuvitukseton, mutta en pysty pelkkien blogien etusivujen perusteella muistamaan kuka oli kuka - jos ei pohjassa ole mitään väriä, kuvaa tai kuviointia. Esimerkiksi musta kissa eräässä blogissa tai siniraidalliset sukat toisessa sinkoavat kirjoittajan miettimättä mieleeni.
Minusta tuollaisten symbolien käyttäminen on lukijaystävällistä. Sinusta kirjoittajan ei tarvitse olla lukijaystävällinen. Asia ymmärretty. Anteeksi jos pahoitin mielesi sellaista pyytämällä.
En usko, Menna, että sinulta puuttuisi mielikuvitusta, se vain kulkee toisenlaisia latuja kuin minun mielikuvitukseni. Kumpikaan tapa ei ole oikea tai väärä.
En loukkaantunut, vaan nauramaanhan minä rupesin. Minulla on myös vinkeä huumorintaju. Mikään tapa ei ole oikea tai väärä, on vain monenlaisia tapoja.
Mulla on sama ongelma kuin Mennalla, jos bloggaaja kirjoittaa vain muutaman kerran vuodessa, eli en muista kuka bloggaaja on ja miksi sitä blogia luen. Mutta sinä sentään päivität riittävän tiuhaan, että hatara pääni varmasti muistaa kuka on kellarin kummitus!
Noissa harvemmin päivittävissä tapauksissa ei kyllä auttaisi mitkään kuvat ja symbolitkaan mitään, siksikään että yleensä luen readerin kautta eikä ne näkyisi kuitenkaan.
No sitähän minäkin, että suurin osa kuitenkin lueskelee riidereiden ja muiden härpäkkeiden kautta, ei siinä mitään sisustusta tarvita.
Henkilökohtaisesti en taas kestä kovin eksootillisia ja usein vaihtuvia blogisisustusratkaisuja, ne kun usein häiritsevät näkemistäni. Pari kertaa olen jopa sen takia lopettanut blogin lukemisen, kun en jaksa siristellä ja miettiä, että millähän keinolla saisin tekstin pohjasta näkyviin. Mutta minulla onkin vahva ikänäköongelma tulossa...
Lähetä kommentti