Ruusuja ja risuja

HR-tirehtööri kävi eilen toteamassa, että minulla olisi jo uusi työsopimus kätösissä, jos hän vaan pystyisi sen täyttämään. Mutta eipä p*rkele sanonut mitään palkasta, vaikka halailemaankin kävi. Tänään minut sitten kehuttiin maasta taivaaseen, johtava ammatinharjoittaja antoi palautetta ennen lomallejäämistään. Olen kuulemma yksi parhaista ammatissamme toimivista henkilöistä, joita hän on koskaan tavannut. Toinen esi-ihme oli laittanut viestiä, että olen ammattitaitoinen, neuvokas, huumorintajuinen ja jopa ajatuksenlukija. Kolmas oli suositellut vahvasti vakinaistamistani. Minä en vaan ymmärrä, miten sitten olen niin surkea myymään itseäni, kun kuitenkin olen mukaerinomainen itse työssä. Olisi taatusti monta muutakin minua kaipaavaa paikkaa, jossa ymmärrettäisiin panostaa minuun myös taloudellisesti, mutta jaksanko jatkaa hakemista? Jaksan, jos ei palkka miellytä. (Sama koskee myös ihmismarkkinoita, en minä sielläkään itseäni myydä osaa, vaikka olen ihan kiva. Siellä en ymmärrä edes vaatia mitään, kun tiedän olevani jo raakki ja vahingoittunut tavara.)

Vakinaistamisen kunniaksi aion tilata junaliput Länsirannikolle elokuulle. Siihen ne kuluvan palkkakauden lopputienestit uppoavatkin, mutta toisaalta mikäs hätä minulla tässä on. Valmis maailma, töitä luvassa jatkossakin, kunhan nyt sinnittelen elokuulle saakka. Ja neuvottelen jämäkästi palkka-asioissa. Sitten säästän ja hankin sen pesämunan tulevaisuutta varten. Nyt törsään, koska tahdon nähdä ystäviä.

Ajanp*rkelekin kuluu aivan liian nopeasti. Lapsena se mateli. Muistan tehneeni sellaisia tuntia mittaavia taulukoita oppikirjojen sivuun. Mustasin yksikön aina viiden minuutin mentyä. Paljon muita merkintöjä niissä kirjoissa ei ollutkaan. Sitäkään en ymmärrä, että millaista koulutusta ala-asteikäiselle ujolle ja hiljaiselle kääpiölle annetaan. Opetetaan se inhoamaan koulua, pelkäämään koulukavereita ja niin sanottua opetusta, mutta ei anneta mitään eväitä jatkoon. Itse sai senkin opetella, sitten kun alkoi jotain ymmärtämään oppimisesta. (Viisastelija minussa kyllä sanoo, että olin niin pahvi pentuna, että rautalankakimppuja olisi saattanut mennä useampikin, ennen kuin minut mitään olisi saanut ymmärtämään. Mutta ehkä minun vaan olisi pitänyt juoksennella metsissä vapaana koko ala-asteaika. Olisivat opettaneet lukemaan ja odotelleet, koska kasvaa oppimisen himo. Koska se tuli - vahvasti - tosin vasta yläasteella.)

Uni on ollut rikki. Ahdistaa. Vatsa on sekaisin. Molemmat omaa syytäni ja tulevat pienellä viiveellä. Nyt minä muistan työttömyyden hyvän puolen, sai nukkua juuri silloin, kun nukutti. Jos rahaa olisi, tietäisin kyllä eläväni työteliästa elämää ilman työtäkin, työttömyys vaan lamaannutti minut. Tuli sellainen tunne, että piti rangaista itseään, ei saanut vötkyillä ja lorvikatarroida, vaan aina piti olevinaan yrittää tehdä jotain, silloinkin kun ei kyennytkään. Mutta välillä nukutti hyvin. Uni parani paljon työttömyysaikana. Voisi jopa epäillä, että edellinen työ aiheutti minulle stressiä.

Näön huononeminen on perseestä. Nyt ei edes kannata mennä optikolle, koska heikotus ei ole vielä pysähtynyt. Ongelmana on vain se, etten kohta näe yhtään mitään minnekään. Opin kuitenkin ensimmäisten silmälasien saamisen jälkeen joskus 9-vuotiaana, että vaikkei kauas näe, niin lähelle kuitenkin. Nyt olen tilanteessa, etten näe mitään minnekään, kohta hankin valkoisen tikun kätöiseeni. Vielä muutama kuukausi sitten kohkasin, että miten hienoa on, kun on näkö parantunut. Se hetki oli ja meni. P*rkele sillekin.

Huomenna oli tarkoitus mennä ystäville kylään, mutta sairaustapaus peruutti tapahtuman. Onneksi lauantaina on pelipäivä. Ja sunnuntaina mie makaan, enkä evääni heilauta. Niin kerta.