Anna kyynelten tulla*

Rakas päiväkirja,

Eilinen oli kuvottava päivä. Minulla oli liian paljon töitä. Kolmen minulle määrätyn työn lisäksi se muuttopuolikas vei voiton kaikista - vaikka jo tiistaina oli projektipäällikkö yrittänyt viestiä ympäristöömme, että antaisivat minulle työrauhan. Eivät sitten antaneet ja suma seisoi, kun tämä jätkä vaan makasi. Siinä kukaan ei antanut armoa, lähinnä vain ihmettelivät, kun en kyennyt.

Olen seisonut, juossut, kumarrellut ja venynyt. Olen rikkonut jäseneni, selkäni, vaatteeni, kenkäni(!), ihoni ja lihakseni. Kynnet ovat aavistus menneestä, samoin itsetunto. En ole voinut pukeutua ihmisvaatteisiin, koska hikeä riittää. Mikään muu en tunnu olleen riittävää.

Sitten se tapahtui, kaikkein noloin asia, mitä ihmiselle voi sattua, romahdin lounasaikaan. Aloin vänistä ruokapöydässä. Luojan kiitos, paikalla oli vain kaksi kollegaa. Molemmat olivat aika hiljaisia, kun nyyhkyttelin lihapulliini. Viivyin ruokalassa 15 minuttia, söin kolme lihapullaa, ruoka ei mennyt alas. Yritin taas huumorin kautta selitellä oloani, kun kollega totesi, että kohta nauran koko tilanteelle. Sain puserrettua suustani, että toivottavasti jonain päivänä nauran koko firmalle, kuvittelen sen olleen pahaa unta.

Olihan siitä se hyvä puoli, että sillä välillä kun riehuin kellarissa, pyyhin kyyneleitäni, kasasin naamaani ja koitin ryhtyä ihmiseksi, hän oli omalla esimerkillään antanut ymmärtää, että nyt tarvitaan hätäryhmää, ja kuinka ollakaan, pakkaamista en ollutkaan tekemässä vain minä, vaan kuuden henkilön ryhmä. Sitten alkoi tapahtua. (Olipas tuossa pitkä lause, äidinkielen opettajani ei olisi pitänyt. Hyi, tuhma.) Asiat edistyivät, minä kerroin, mitä tehdään ja samalla tein. Sattui sinne ja tänne, mutta aina jaksaa paremmin, kun on ihmisiä. Minä ainakin olen hankalissa tilanteissa ryhmäihminen, autan ja taivun. Asia erikseen olisi ollut, jos oikeasti olisin saanut tehdä rauhassa asiat eikä minua olisin vedetty sinne ja tänne muutaman viikon ajan.

Sitten tulivat muuttomiehet, kaikki oli kesken, pahasti tietenkin. Arvelin, että nyt viimeistään tulee satinkutia. Eipä tullutkaan, koska olen kiva seuraihminen ja heidätkin puhuin ympäri (olin jo rauhoittunut). Päinvastoin, sain neuvoja ja apua - jälleen kerran. Hyvää tavaraa meni hukkaan niin paljon, että viherpiipertäjä minussa kierrättää seuraavat sata vuotta tyhmän töllön sovitusta, mutta minkäs voit. En vaan anna sitä(kään) itselleni koskaan anteeksi, etten kerennyt kierrättää.

Ilta venyi ja vanui, koko työpäivä oikeastaan, Tapahtuihan siellä paljon muutakin, mutta kun en jaksa jaanata kaikesta. Taisin pilata puhtoisen imagoni, kun alkoholin perään huutelin. Kun kotiin pääsin, onneksi yksi ystävä rakkahin sattui olemaan kuulolla. Tunnin puhelun jälkeen ymmärsin, että voin, rakastan ja tahdon kuunnella muitakin. Tulee hyvä olo, kun tajuaa, että meillä kaikilla on ongelmamme, vaikkei niitä aina muistaisikaan. Olen onnekas, minulla on vielä kavereita.

***
*Lainauksesta kiitos Philipille. Siinä jälleen kirja, joka pitäisi lukea uudelleen.