Pelkoa ja inhoa 550:ssa

Alkuaikoina pelkäsin aina entisen kotilähiöni läpi ajaessani, että bussiin astuisi entinen puoliso. En enää viime vuosina. Itse asiassa olen kaivannut asuma-aluetta ja etenkin asuntoamme. Se oli niin kaunis! Mutta aina kun muistan loppuajan kaaoksen, ymmärrän, etten olisi voinut asua siellä menettämättä mielenterveyttäni. Melkein niin kävikin, junan alle kävely oli mielessäni lähes joka päivä.

Eilen se sitten tapahtui. Katsoin sivusilmällä bussiin sisään rynnivää hörhölaumaa, mutta sen ääni minut sai säikähtämään. Laskin katsettani, käperryin penkkiin, kuvittelin itseäni näkymättömäksi ja onnistuin! Se käveli oli, kailotti kovalla äänellä niitä samoja iänikuisia juttujaan. Luojan kiitos, heille oli takapenkillä tilaa ja itse istuin aivan edessä.

Onneksi Suomessa ei kanneta aseita jenkkityyliin. Toisaalta olisiko minusta ollut edes armomurhaa tekemään, vaikka miten vihaa tihkuisin. Oikeastaan pelkoa minä enemmän tunsin, tuli mieleen kaikki paha. Ahdistus, suru, tuska ja epäonnistumisen tunne. Ja kaikki tuo aivan itse aiheutettua, ketään muuta ei voi syyttää. Oikeastaan oli jo aikakin, että minua muistutettiin virheistäni. En ainakaan saa mitään typeriä kuvitelmia päähäni.

Luvassa on pari päivää laivaretkeilyä. Tänään vien kollegat Tallinnaan, toimin matkanjohtajana, kun käymme tutustumassa toimintoihimme lahden toisella puolella. Sieltä onneksi pääsen kotiin nukkumaan. Sen sijaan perjantaina hyppäämme iltasella toiseen laivaan juhlimaan ystävän 40-vuotissyntymäpäiviä, ainakaan häne n vieraansa eivät pääse karkuun.

Lauantaina minä sitten taas itken, miten väsyttää ja rahat ovat menneet. Normi meininki. Onneksi hirviö ei kovin todennäköisesti ole samalla laivalla, jos on, mie saatan joutua uimaan takaisin maihin.