Ponnista (laskettu aika meni jo)!

Tänään olen 50-vuotias, tuntuu (melkein) hienolta. Kaikki on (melkein) hyvin maailmassa. Tulevaisuus pelottaa, mutta samalla jännittää. Mitä vain voi tapahtua, vielä on kesää jäljellä. Taijjotainmuutap*skaa. Harmi, etten saanut toivomaani lahjaa (juujuu, kyllä te tiedätte, Hankala on töissä toisella paikkakunnalla), mutta enköhän minä tästäkin päivästä selviä. Joku pysyvä ja minua rakastava olisi kova sana. Minusta taitaa olla tulossa optimisti, kun edes haikailen jonkun tällaisen perään. Niinhän nuo sanovat, että ihminen oppii pikkuhiljaa tuntemaan itsensä.

Kuva on napattu hra George Takein naamakirjasivulta.

Töistä sain mukaani kukkapuskan, vaikken mitään odottanut, hätäpäissään sen taisivat hankkia. Sitä minä sitten raahasin mukanani puolen maailman halki ja häpesin (ei tarvitse kysyä, miksi, jos minut tunnette, en vaan ole se tyyppi, joka rehupuskaa itselleen kuskaa, korkeintaan ruusuja). Puska on mauttoman suuri, pienessä kodissa se ei mahdu minnekään, Niinpä kapistus saa pönöttää parvekkeella viileässä, jospa se vaikka kestäisi kinkereihin saakka. We need a centerpiece!

Klassinen ikäselleni naiselle ojennettava kuplajuomapullo oli vaihdettu isoon yhden tähden Jalluun. Onhan se toki edullisempaakin. Arvostan! Tietysti pilasin koko lahjontahetken, kun oli niin tolkuton kiire ja käsittelin salassapidettävää materiaalia, jota ei saanut jättää silmistään. Mutta kun en odottanut mitään, enkä osannut valmistautua. Minä E N pidä yllätyksistä, voin luvata, että minä ja yllätykset emme sovi yhteen. Tarvitsen ainakin tunnin ollakseni sosiaalinen.

Onneksi lauantaihin on vielä aikaa, kerkeän hyvinkin valmistautua. Sitten olen taas kiva ja mukava.