Puhelu päivässä auttaa ihmistä löytämään äänensä

Olen tässä miettinyt, että blogikirjoituksistani on tulossa kauppalistoja. Olen ainakin väliaikaisesti unohtanut. miksi kirjoitan. Vai onko niin, että olen vältellyt henkilökohtaisia aiheita, koska tiedän, että vihollisen voimatkin lukevat tekstejäni? Minun pitäisi unohtaa pahat voimat ja ajatella omia hyviä voimiani. Niitä pelastavia enkeleitä, jotka saattavat soittaa perjantai-iltana. Siinä saman puhelun aikana maailma kasataan pariin kertaan uusiksi kuin kaleidoskoopin läpi juttua sihdaten. Palikat pysyvät samoina, tilanteet vaihtuvat. Se on ystävyyttä ja rakkautta, kiitos siitä!

En kertonutkaan teille siitä pienimuotoisesta draaman poikasesta, jonka kävelykaverini kanssa kehittelin aivan selvinpäin matkamme aikana. Ystävä on kova täti shoppaamaan. Käsilaukkumuseon alakerrasta olevasta kaupasta hän löysi juuri oikean värisen ja mallisen käs´väskyn, hyvää paksua nahkaa. Koska he olivat lähdössä katselemaan tyttöjä ikkunoissa (punaiset lyhdyt, tiedättehän te, minun ei tarvitsen töitä tekeviä naisia katsella vähissä vaatteissa, katselen mieluummin vaatettuja ihmisiä työn touhussa), ehdotin, että olisin voinut viedä kassin mukanani kotiin.

Kun ryhdyin yhdistämään ostoksiamme, käsilaukkua ja kolmea 350 g juustoa, sai ystävä pienimuotoisen hermoromahduksen. Että en kai minä aio rutistaa hänen kallisarvoista uutta ostostaan juustojen alle. Rehellinen paskiainen minussa kertoi, että voinhan mie ne ratikkapysäkille saakka kantaa eri kasseissa, mutta sen jälkeen monesta kassista tulee yksi, että sitä on helpompi kantaa. Toveri kiskaisi muovikassin itselleen ja aloitti sellaisen saarnan, etten jaksanut jäädä kuuntelemaan, vaan läksin lampsimaan kohti pysäkkiä. Minä ajattelin asettaa ne ihan nätisti samaan kassiin, en rutata etenkään ihania haisulijuustoja hänen tiiliskivenpainoisella käsilaukullaan.

Iltapäivällä sain vähän hiljaisuuskohtelua. Illalla taas jatkettiin ohjelmaa kuten tavallista. Kotibaarissa sama asia nousi esille ja samalla muutama muukin. Sain sellaisen ryöpytyksen, että oikein tukassa tuuli. En jäänyt aivan sanattomaksi minäkään. Siinä sitten mulkoilimme toisiamme ja emme juurikaan keskenämme sanoja vaihdelleet. Seuraavana aamuna oli kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut.

Minua jäi vähän kaivelemaan, koska pyysin itse joitain asioita anteeksi heti, kun niistä minulle illalla mainittiin. Todennäköisesti olin ottanut vapauksia sen suhteen, miten työkavereiden kanssa toimitaan ja pitänyt häntä enemmän ystävänä. Samalla tietysti jutellut vapaammin, ehkä valittanut liikaa, mutta kun minä luulin, että kaverit saattaisivat sen kestää. Eipä se sitten niin ollutkaan. Minun pitää olla yhtä kiva kaikille töissä, en kuulemma naura hänen kanssaan yhtä paljon kuin muiden kanssa. Vaikea nauraa ihmisen kanssa, jonka kasvoilla elää se surullisen kuuluisa norsun sukupuolielin. Mutta aion oppia, olen sitä jo tässä muutaman päivän harjoitellut, tuloksena on ollut keskisormen näyttelyä salassa. Pitänee korostaa, että minä en sitä sormea ole vilautellut.

Itse aion jatkaa hymyilyä ja vitsailua sinne saakka, kunnes kerrotaan, että olen feikki. Sitä ei varmaan tule tapahtumaan. Minä annan anteeksi, mutta en unohda, ellei minuakin kohdella tasapuolisesti. Ja riittävästi jos kohtelee epätasa-arvoisesti, voi olla, että silpaisen irti kuin piikin lihastani. Minä en enää koteloi kipua, vaan poistan sen. En saata olla kaikkein helpoin ihminen, mutta pyrin olemaan tasapuolinen ja rehellinen. Rehellisyys ei vaan tarkoita minulle vittuilua.

Ihmettelen ihoani. Onkohan 50 vuotta joku ihmeellinen raja, että sen jälkeen kaikki kollageenisäikeet ihmisen ruumiissa lakkaavat yhtäaikaisesti toimimasta? Minulle ainakin taisi niin käydä. Kädenselkämykset ovat muuttuneet paperiksi, decoltee rutistuu silmissä ja silmäpussit ovat muuttuneet silmärypyiksi. Mutta eipä väliä, tämä on vain toteamus. Edelleen ainoa paikka, jonka tahdon leikkauttaa itsessäni, on leuanalus. En kestä hamsterinposkia ja pussia leukani alla. Tai kissan viikset, kestän toki, mutta en tahtoisi nähdä niitä. Pitänee ryhtyä välttelemään peilejä entistä taajemmin - olen nimittäin tehnyt sitä jo kohta kymmenisen vuotta. Katson itseäni vain paloissa, niinhän se elefanttikin syödään.

Laskin syntymäpäiväjuhlieni kulut. Ei se itse asiassa kamalan kalliiksi tullutkaan, kun miettii, että vieraita oli 49  (ja kaksi kääpiötä syömässä ennen kuin nukkumaan menivät). Vajaa 1600 euroa siihen upposi kaikenkaikkiaan. Olisihan rahalla tietysti kaikkea muutakin voinut tehdä, mutta toisaalta tahdoin saattaa ihmiset yhteen ja tahdoin juhlia. Sain, mitä halusin. Olen tyytyväinen. Suurimman loven tekivät tila ja juomat - juomia itse asiassa jäi jäljelle ja tuli lahjaksi, joten veikkaisin, että n. eur 1500 on aika hyvä arvio juhlien kuluista. Arvoa ei voi mitata millään, sain niin paljon, etten sitä voi ikinä kenellekään korvata. Minä sitten rakastan ihmisiäni!

Ette arvaakaan, millaisia unia näen nykyään. Olen saanut unet takaisin!!! Vaikka ne ovat täysin moraalittomia ja täynnä sitä itseään, olen niin onnellinen! Minä saan olla moraaliton ainakin unissani, koska se ei loukkaa ketään ja se on vain hullu alitajuntani, joka nauraa minulle ja moraalilleni. Menen ja lyön alitajuntaani humalaisella tempulla päähän jonain kauniina päivänä. Siitähän saa.

Lohikäärmeen ailahteleva rakkauselämä on täynnä iloa ja surua. Lohikäärmeet voidaan rakkauden saralla jakaa kahteen luokkaan: niihin, jotka antautuvat vakavaan ihmissuhteeseen jo hyvin varhain elämässään ja niihin, jotka vaihtavat suhdetta kuin sukkaa ja karttavat kaikkea sitoutumiseen viittaavaa.

Lohikäärme ei yleisesti ottaen ole sitoutuvaa tyyppiä ja hänelle voi sopia paremmin sinkkuelämä. Etenkin Lohikäärmenaiset voivat olla hyvin voimakkaita ja pyrkiä hallitsemaan suhteita niin paljon, että eivät osaa ottaa huomioon kumppaninsa tunteita. Jos joku kuitenkin saa pidettyä Lohikäärmeen kiinnostuksen yllä sitoutumiseen asti, on todennäköistä, että Lohikäärme pysyy suhteessa lopun elämäänsä. Lohikäärme nauttii niin henkisestä kuin fyysisestä jännitteestä ja tuo kaikkiin ihmissuhteisiinsa ripauksen taikaa. Lohikäärme tarvitsee vierelleen helpon ja huumorintajuisen kumppanin, joka kuitenkin kestää tämän voimakkaat mielialanvaihtelut ja niiden purkautumisen.

Olen varmaan tulossa kipeäksi. Johan tuo on aikakin, kun kaikki muut ympäristössä ovat niiskuttaneet, yskineet ja pärskiineet jatkuvalla syötöllä. Mutta niin pitkään kuin henki kulkee, kuljen minäkin. Vaikka sitten puheluiden voimalla. Tai sitten viinin.