keskiviikko 22. lokakuuta 2014

Oma talvitakki

Onneksi ystävät joskus osaavat lukea ajatuksia. Niin kuin eilen se ystäväni, joka pyysi minut töiden jälkeen kaupungille kahville. Hiushoitotuotetarjousten perässä menimme Sokokselle. Siellä eksyimme alakerran kaaoksen jälkeen hiplaamaan Marks & Spencerin tuotteita.

Olimme jo pois lähdössä, kun takaseinustalta silmääni sattui talvitakki. Hullu panin sen päälleni ja sitten se oli menoa, pakkohan se oli mukaan poimia, kun kerrankin malli, väri ja tarkoitus sattuivat kohdalleen. Minulla on pari talvitakkia, molemmat saatu käytettyinä ystäviltä ja nykyään jo näyttävät aikansa eläneiltä. Olen ollut niistä kovin kiitollinen, mutta toisaalta olen parisen vuotta miettinyt, että tarvitsisin omanlaiseni, siistin vaatteen ja ihan omalla mallilla. Mikä parasta, nyt löytämäni takki ei ollut mikään viidensadan euron palttoo, vaan reilun satasen ostos. Sen lisäksi siinä on villaa, joka taas puhuu sen kuosissaan pysymisen puolesta. Eikä se ole musta! Minulla on nykyään värejä ikävä, harmaakin on parempi kuin kokomusta.

M&S-osastolla näytti muutenkin olevan työssä käytettäviä vaatteita perinteisen ruumiinrakenteen omaavalle naiselle. Joudun varmaan tekemään sinne jossain välissä uuden täsmäiskun. Viimeistään sitten, kun pitää etsiä jotkut työtyyppiset housut.

Pelottava asia sattui Sokoksen alakerrassa, entinen puolisoni tuli vastaan. Onneksi hän ei kerennyt pysäyttää meitä ja me vaesimme eteen päin sen verran määrätietoisesti, että pääsin pelkällä tervehtimisellä hänestä eroon. Sydän jäi lepattamaan, eikä kyseessä ollut mikään perhosefekti. Ja kun nyt miehistä puhutaan, niin tuli mieleen, että avioliittoa edeltäväkin miesystävä soitteli minulle viikonloppuna, hän taas kertoi elämästään ummet ja lammet, minun kuulumiseni kuitattiin ensimmäisessä lausessa, kun hän kysyi miten voin. Vastasin voivani hyvin, se riitti adhd-luonteelle.

Minä sitä olen varsinainen parisuhde-epäonnistuja. Enkä vain miessuhteissani, työkään ei taida luonnistua (mutta sitä nyt vaan on liikaa). Suhteestani Nukkumattiin ei kannata edes mainita...

6 kommenttia:

Puoli Mielinen kirjoitti...

Päheä rotsi! Nukkumasa on ihme kräntty, arvaamaton ja pihtailuun taipuvainen, mutta täällä pidetään peukkuja (ja valvotaan).

-kummitus- kirjoitti...

Nukkumatti on peeseestä! MOT.

Takki on ihana. Nyt vielä tarvitsen hupun. Hattu on jo, mutta se ei käy aina.

Anonyymi kirjoitti...

Täällä toinen, jonka miessuhteista ei kannata edes puhua. Lisäksi toista kertaa tänä vuonna on pätkätyön jatkumisen kanssa sekava ja epävarma tilanne, ja töissä ollut koko syksy muutoskaaosta (uuvuttaa). Lisäksi helmikuusta alkaa kodittomuus kolmeksi kuukaudeksi, koska putkiremppa. (Ystävä on kutsunut luokseen asumaan, ihanat ystävät, mutta kartoitan muitakin vaihtoehtoja.) Olisi kiva tietää, olenko sitten yhtaikaa koditon ja työtön :/. Tätä ihmetellessä ovat unihiekatkin alkaneet oikkuilla.

t. sanna

-kummitus- kirjoitti...

Oi voi, Sanna, otan osaa. Pätkätöistä on jotenkin tullut aikamme vitsaus. Onnittelen kuitenkin, että sinulla on edes niitä ja onnittelen myös siitä, että sinulla on asunto.

Edellä oleva lausunto ei nyt todellakaan tarkoita sitä, että olisin jotenkin sitä mieltä, että älä kitise. Kitistä saa ja se on hyvästä!

Ystävien laupeuteen luottaminen on aina vähän riskaabelia, mutta jos he rehellisesti ovat sitä mieltä, niin suosittelen lämpimästi vastaanottamaan heidän apunsa. Tuskin he löyhällä kädellä moisia menisivät lupaamaan.

Ehkä olisi parempi olla puhumatta parisuhdeasioista laisinkaan, mutta toisaalta kun ei tahdo ystäviään niihin hukuttaa, niin henkilökohtainen blogi on se seuraavaksi paras paikka. Vatulointi on oikeutemme!

Anonyymi kirjoitti...

Kiitos, Kummitus :)!

Allekirjoitan kaikki sanasi.

Työelämä on mennyt hulluksi, minkäs teet. Ja on työnantajan markkinat.

Siksipä yritän kartoitella vaihtoehtoja, että jos se laupeus alkaa rakoilla - kolme kuukautta on hurja aika luuhata toisten nurkissa, ja vaikka ne muut kestäisivät, niin itsestäni en ole niinkään varma. Olen kovin tottunut asustelemaan itsekseni, vaikka joskus opiskeluaikana meni monta vuotta kämppiselämääkin.

Vatuloida saa ja pitää!

t. sanna

-kummitus- kirjoitti...

Sosiaalisena erakkona ymmärrän empimisesi ystävien nurkkiin asettumisesta. Mutta onneksi sinulla kuitenkin on se vaihtoehto vaikka varalta.