Onnekkaan klovnin tunnustuksia

Että pysyisin teemassa, kerron teille ajatuksen, joka eilen illalla päähäni äjähti.

Jos minä parisuhteessa sanon ei, minut on helppo puhua ympäri, tämän voivat todistaa lukuisat miesystäväni sekä entinen puolisoni. Ystävänikin sen ovat useasti nähneet. Mutta jos minulle parisuhteessa sanotaan ei, se tarkoittaa minulle ylitsepääsemätöntä ei-sanaa (pelimaailmassa roadblock), Lakkaan tavoittelemasta asiaa, koska minulla ei ole siihen aseita, siirryn toiseen suuntaan, vaikken tahtoisikaan tai vaikka minulla olisi miten paljon annettavaa. Niin kuin esimerkiksi, että jos minulle kertoo, ettei tahdo seurustella, niin sitten en edes puhu koko asiasta. Jos toinen hakee lisävarmistusta sille lausunnolle, olen molemmin rinnoin mukana, myönnän sen. Vaikka suurikin osa minusta toivoisi juuri vastakkaista asiantilaa, koska olen minä, uskon siihen, mitä minulle sanotaan. Uskon siihen kuin vahvoihin opinkappaleisiin, pitäviin todisteisiin, testattuihin teorioihin. Puusilmä, se minä olen.

Tämä minulle paukahti päähän kuin salama siltä klassisen kirkkaalta taivaalta. Ihmiset ovat aivan yhtä häilyväisiä kuin minäkin, en vaan ole sitä ymmärtänyt. Osasyy lienee, että en juurikaan pidä itseäni edelleenkään juuri minkään väärtinä. Ihmisenä kyllä, mutta en varteenotettavana kumppanina (vanha, kulutettu ja kulunut, väsynyt toistoon). Toinen syy on varmaan siinä, että pidän muita ihmisiä kovin loogisina ja järjellä ajattelevina ihmisinä, mietin, että vain minä heilun mielipiteiden välillä, pohdin ja vatuloin. Ja kaipaan, herramunvereni, että kaipaan ihmistä lähelle.

Kaipaukseni saa minut tulkitsemaan ihmisiä ja heidän pyrkimyksiään väärin. Tämä valitettavasti sattuu niin hyvissä kuin huonoissakin kohtaamisissa. En osaa lukea ihmisiä, kun on puhe minusta. Usein osun usein oikeaan objektiivisesti muiden ihmisten asioita pohdiskellessani, omiani en taas osaa silpoa ja laittaa lasin alle. (Koska en ole sen arvoinen.)

Mitä sitten pitäisi tehdä? En tiedä. Ei minulla ole tähänkään asiaan ratkaisua. Todennäköisesti jatkan samalla huonoksi havaitsemallani linjalla, välillä hipaisen oikeaa, mutta kapsahdan katajaan. Vaaditaan paljon sydäntä, anteeksiantamusta ja armoa, että jaksaa elää minunlaiseni ihmisen kanssa. Onneksi minua on siunattu noilla ominaisuuksilla, ainakin enimmäkseen tykkään itsestäni.

***
Muita muistiinmerkittäviä (mielenkiintoisia) asioita:

Isäni soitti minulle ja kutsui syntymäpäivilleen joulukuussa. Lupasin mennä. Tietenkin, jos vanha mies saa sen verran aikaiseksi, että ensimmäistä kertaa soittaa ja kutsuu. Hän taitaa täyttää 75 vuotta. Vaikka tunteeni häntä kohtaan ovat vähintäänkin vaikeat, en tahdo sellaisia asioita kaataa vanhan ihmisen niskaan. Minä kestän. Olen kestänyt aikaisemminkin ja pahempiakin asioita. Meistä ei koskaan tule tuttavia kummempia, mutta saatan leikkiä ihmistä hänen kanssaan. Niinhän minä teen äitinikin kanssa. Olen emotionaalinen rampa.

Hieno asia oli, että ystäväni sai töitä! Olen kovin onnellinen hänen puolestaan ja toivon moisten onnenpuuskausten leviävän ympäristöön. Kun edes pääsisin haastatteluun. Pitää etsiä lisää paikkoja.

Eräänä aamuna mietin, että onpa maailma pimeä. Tajusin, että olen itse niin paljon järjestänyt itselleni tekemistä, etten ole laskeutunut kaamokseen pikkuhiljaa, vaan se on päässyt yllättämään minut salakavalasti takaapäin. Oma vika, mutta hyvä! Tältä kaamosmasennus varmaan muista ihmisistä tuntuu joka syksy. Olen ollut onnekas, kun olen päässyt niin vähällä muina vuosina. Minusta ei oikein ole nopeisiin muutoksiin, tarvitsen rutiineja myös vuodenajoissa. Jos minut keskeltä pimeyttä raahattaisiin lämpöön ja valoon, ryhtyisin todennäköisesti tappamaan ihmisiä tai menisin komeroon piiloon. Komerot tuntuvat olevan minulle kovin sovelias paikka muutenkin - niissä ihminen on turvassa.

Säännöllisesti ahdistuskohtauksen saapuessa olen lukenut syntymäpäivillä saamiani muistokirjoituksiani. Niistä ehkä yksi mairittelevimmasta päästä kertoi, että minun on harvoin kuultu puhuvan pahaa kenestäkään. Tahtoisin säilyttää linjan, valittaen totean, että vanhemmiten, piru vieköön, olen vain tullut kärkkäämmäksi. Se ei välttämättä ole aina hyvä asia. Miksi loukata ketään, kun yleensä jo tietää, että ihmisiä on tähän ikään mennessä hakattu riittävästi ja lisäpiiskaaminen ei suinkaan paranna, vaan nostaa ihmisen nyrkit pahemmin pystyyn. - Nekrologit elämän puolivälin ohittaneelle ihmiselle olivat hieno asia. En enää muista, mistä ajatuksen sain, mutta olen kiitollinen.

Sitten vielä yksi muistettava asia, iltasella näen pitkästä aikaan yhden ystävän. Se on hieno juttu!