Olen apeahko. Yleensä syksyt ovat minulle elämäni parasta aikaa, mutta nyt olen maassa. Tiedän, että tämä menee ohi. Pitää vaan keksiä itselleen vapaa-ajalle riittävän paljon tekemistä, ettei ajattele. Ja niin kuin minä usein mietin, miten vähällä ajattelemisella pärjään, vaan nyt takerrun joutaviin harmeihin ja suruihin. Riittämättömyyden tunne kalvaa. Miksi aina minä?
Tiedän, etten se ole aina minä. Itse asiassa se olen minä erittäin harvoin. Oikeastaan ainoa asia, jossa en onnistu, ovat parisuhteet. Se tietysti tekee asiasta vielä aremman. Ihmeesti minä näistä kohtauksistani kuitenkin aina nousen ja teen lisää virheitä. Minulla voi myös olla syntymän jälkeinen masennus päällä, että elämä on ohi, kun viisikymmentä tuli plakkariin. Kenellekään ei kelpaa ja alamäki on nopea.
Töissä ei ole yhtään sen mukavampaa. Pitäisi sielläkin ryhdistäytyä ja alkaa vaatia ihmisarvoista kohtelua. Ei vain minulle, vaam koko sakille. Minua nimittäin on ruvennut pelottamaan töihinmeno, siellä taas on liian kiire, meinaavat jo saman päivän pakolliset tehtävätkin jäädä tekemättä, kun niitä vaan vyöryy ovista ja ikkunoista.
Eilen tein pikaisen retken Forexille. Ystävä kyllä väitti, että kaikkialla käy kortti, mutta kävin kuitenkin pienen hätävararahaston vaihtamassa. Ehkäpä matka piristää, ehkä palaan töihin intoa täynnä. Ja ehkä töissäkin elämä pikkuhiljaa alkaisi rauhoittua. Joo, ehkä lehmät oppivat lentämään.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
5 kommenttia:
Toi on kyllä niin tyhmää, miten työntekijöitä kohdellaan nykyisin niin monessa firmassa. Kytätään tulosta ja lasketaan päälukua, ja samaan aikaan ne lasketut päät eivät vaan mitenkään täysijärkisinä pysyäkseen ehdi tehdä niitä hommia. Ihan paskaa, suoraan sanottuna.
Emppaan. Olen aina ollut se nainen, jota miehet "arvostavat", se ystävä ja petikumppani, jonka kanssa on kiva viettää silloin tällöin aikaa, jutella, nauraa, piletellä, pöllytellä peittoa ja parantaa kankkusta. Hyvää seuraa. Mutta että ottaisivat ja rakastuisivat minuun, saati että ihan oikeaan parisuhteeseen asti? Ei. Enkä oikeasti edelleenkään tiedä, miksi (mutta rassaa helvetisti, varsinkin kun en ole enää mikään nuori, vaan ikä alkaa nelosella).
t. sanna
Tiina, elä muuta viserrä. Mutta katsos, sitten kun on vanhat käytetty loppuun, otetaan pussillinen uusia edullisemmin. Minua varmaan pelottaisi, jos olisin nyt aloittelemassa työuraani, nyt ei tarvitse rimpuilla kuin n. 15 vuotta.
Toisaalta jos loppuvaiheessa työuraa tulisi joku hyvä ja mielenkiintoinen paikka, en varmaan edes jäisi eläkkeelle, vaan tekisin vielä muutaman vuoden lisää. Minä kuitenkin pidän töidenteosta.
Sanna, otan osaa. Toisaalta olemme edes jotain saaneet, ettei aivan ole tarvinnut ilman jäädä.
Minulla kyllä on ollut ihan ihmissuhteitakin. Nuorempana en niitä tainnut edes kaivata, nyt vanhemmiten on tullut sellainen vakiintumisen tarve. Lienekö yksinjäämisen pelko taustalla?
Loppujen lopuksi tiedän kyllä pärjääväni yksinkin. Kunhan haikailen. Ja toisaalta melkoisen varmasti niitä ihmissuhteita lisää tulee. Sitä toivon vahvasti sinullekin!
Taitaa olla niin, että vahvat ja itselliset naiset ovat lopulta pelottavia. Kun ei tarvitse ketään pelastajaa, johon ripustautua turvaa hakemaan, vaan kumppanin silleen kirsikaksi kakun päälle. Liian tasavertaista?
Åboriginal
Noh, jos näin on, niin sitten ei asialle mitään voi. Minä kyllä tarvitsisin jonkun pelastamaan itseni itseltäni. Ehkä joudun tekemään senkin aivan itse.
Lähetä kommentti