Terveisiä Länsirannikolta

Ystäväni kanssa kehuskelimme eilen toisiamme kilpaa, kun hän saattoi minut junalle. Vietin harvinaisen rauhallisen kolmen päivän vierailun Keski-Pohjanmaalla. Osatekijänä saattoi olla, että hänen puolisonsa oli Ruotsissa hautajaismatkalla ja saapui vasta perjantaina, hän ei ollut villitsemässä. Mutta kivaa oli!

Torstaina tosin vähän irroittelimme. Ensin suoritimme huiman shoppalukierroksen, hankin Irlannin retkeä varten matka-adapterin ja ystävä pinon sukkia. Päätimme edellisestä kerrasta viisastuneina (polkupyörät jäivät kaupungille, koska alkoholi) liikkua kylille kävellen, ilman sukkia matkaan lähtenyt ystäväraasu sai jo hiertymän menomatkalla aikaan kantapäähänsä. Clas Ohlsonin kassatyttöä nauratti, kun adapteria maksaessani laukusta pompsahti perinaisellisesti tyhjä Fresita-pullo. Meillä oli nimittäin eväät mukana, istuskelimme hetken matkan varrella varjossa ja lipitimme retkijuomat.

Shoppailukierroksen päälle olikin sitten aika istua kesän ensimmäisella terassilla, ennen kuin menimme syömään. Ravintolassa minut kutsuttiin tiskin taakse hommiin, kun toivomani juomat oli sijoitettu tarjoilijan ulottumattomiin, jotain hyötyä pituudestakin. Kyllä on pikkukaupunki hiljainen keskellä viikkoa ns. paremmassa ravintolassa, lisäksemme paikalla oli yksi seurue. Mutta ruoka oli hyvää, juomat soveliaita ja ruuan päälle ymmärsimme lähteä kotiin, emmekä matkanneet tuhannen kapakan kautta kohti huimia seikkailuja.

Yhden baarin olivat polttaneet juuri viikkoa ennen kuin saavuin paikalle, siellä olisimme saattaneet käydä ihan nostalgiasyistä. Toista jo suljettua kävimme vilkaisemassa ulkopuolelta, voi niitä aikoja, kun 80-luvulla ryhdyin paikkakunnalla käymään. Paljon on tapahtunut, osa olisi saanut jäädä tapahttumattakin. Mutta jotenkin kivaa on huomata meidän vähän edes rauhoittuneen. Ja kivaa on huomata, että edelleen olemme ystäviä, arvostan sitä kovin.

Perjantaina meillä oli pienimuotoiset viskinmaistajaiset, kun pariskunnan herrahenkilö saapui Ruotsin retkeltä, mutta onneksi silloinkin ymmärsimme jättää homman vain maisteluksi, ei mennyt pullotolkulla tavaraa. Ja onneksi tuli syötyä ennen viskipullojen avaamista, ruokana meillä oli perinteinen pyttipannu ja jauhelihapihvejä, sain toteuttaa matkan aikana itseäni keittiössä suorastaan kiitettävästi.

Lauantaiaamuna puhelimeni päätti ryhtyä ryttyilemään. Se ei ollutkaan latautunut yön aikana, vaikka notkui piuhassa tavalliseen tapaan. Sitten se mokoma vielä sai jätettyä jonkun ohjelman päälle, se tietysti söi virtaa entisestään. Vilkutteli ja kilkutteli varoituksiaan niin, että hermot meinasivat mennä. Kaikkea tuli kokeiltua, sammuttamista, uudelleenkäynnistystä, akun pois ottamista, valohoitoa. Mutta niin vaan piti lähteä kierrokselle huoltoliikkeisiin ennen junan lähtöä. Hätäapua tosin ei ollut tarjolla, joten päätin akun antaa sammahtaa ja olla puhelimetta. On se vaan outo tunne äkkiseltään olla ilman lisä-älyä, kun ei edes rannekelloa enää ihmisellä ole.

Mietin jo, että eihän tässä muuten mitään, mutta kun puhelinta tarvitsen etenkin siinä vaiheessa, kun yritän löytää huomenna vuokraisäntäni edustajan, että pääsen majoittumaan lomaresidenssiini. Nyt kuitenkin taisin selättää kaikki ongelmat, pitää ottaa vielä varuilta työpuhelin suljettuna mukaan, voin aina vaihtaa simkorttini hätätilanteessa sinne. Korjautan tarvittaessa puhelimen vasta matkan jälkeen, siellä onneksi on aikaa.

Edelleenkään ei ole sellainen tunne, että olen lähdössä matkaan hyppien keikkuen innosta kirkuen. Mutta veikkaan, että kun pääsen perille, minulla on ihan kivaa. Nyt vaan ärsyttää vainvannäkö. Liikaa vieraita sänkyja viime aikoina, vaikka kuten ennenkin, nukuin uskomattoman hyvin ystävien kellarissa. Viileätä ja hiljaista.