Pakahtuvan sydämen arvoitus

Suru aaltoilee, eilen tuli iso aalto, hukuttava. Johtuu varmaan siitä, kun veljeni vanhimmainen kävi esittelemässä sydämensä valitun. On se vaan nuorten ihastuminen ja rakastuminen kaunista katseltavaa! Syötin heille lettuja, kirosin paistaessani tosin useampaan otteeseen. Kuumuutta riitti. Tarjosin suolaista ja makeata täytettä, nuorisolle muutaman karpalolonkeron ja itselleni parisen siideriä. Tyrkin jäljelle jääneet lonkerot mukaan, minähän en sellaista sokeriviinaa pysty kitusiini vetelemään. Hyi olkoon ja hyvä niin.

Nuorisoenergiapläjäyksen jälkeen jäi tyhjä olo. Kiersin kotiani, mihinkään en kyennyt tarttumaan. Tai aloitinhan minä yhtä ja tein kohta toista, mitään en loppuun saanut. Vanhenen ja luuhistun silmissä, painun kyyryyn fyysisesti ja henkisesti. Tuollaisina hetkinä ensin toivon, etten koskaan olisikaan tavannut koko ihmistä. Tekisi mieli kirota hänet, noitua, ettei koskaan onnea saisi toisen kanssa, vaan etsisi minua loppuikänsä. Sitten seuraavana harmittelen, etten tullut osoittaneeksi vielä enemmän lämpöäni, koska hän sen silloin olisi ansainnut. Näin sieluni silmin hänet parvekkeella kanssani istuskelemassa saunan jälkeen, oli niin tyyni olo. Karjun sisäisesti, että miksi edes aloitin, kun jo aloittaessani tiesin, että itku tulee. Mutta sain niin paljon hyvää ja kaunista! Sydän kutistuu rusinaksi ja seuraavassa hetkessä on halkeamassa kuin ylitäysi ilmapallo. Kunpa tämä pian loppuisi ja fyysiset mittasuhdemuutokset sisäelimissäni palaisivat ennalleen.

Veliseni selkä oli brakannut pahemman kerran. Hänet oli viety piipaa-autolla ensiapuun ja sieltä kirurgiselle poliklinikalle. Perkele senkin kanssa! Minä tässä meistä joutava olisin, kunpa mitään pahempaa ei olisi sattunut! Ottoveli saapuu illalla, pitää siivota perusteellisesti ja laittaa peti valmiiksi. Koska jos jotain muistan, niin hänen edellisen saapumisensa Amsterdamin kautta. Huhhuhhuh, nuorten miesten vinkeet. Mietin, mitä teen hänen tavaroilleen, lämmittäisinkö saunan, että mahdolliset elävät tuliaiset heittäisivät siellä veivinsä vai riittäisikö parvekemajoitus, kun ottoveli vain yön yli majoittuu luonani. Näemme pidemmän kaavan mukaan vasta loppukuusta, ensin hän käy juurillaan.

Kunpa minulla olisi muuta ajateltavaa! Kunpa tämä olisi jo ohi! Toiveenani on kaunis viehättävä muisto ja vakaampi loppuelämä. Mutta jos jostain olen onnellinen, niin siitä, että hän valoi uskoa ihmiseen. Sitä minä tarvitsin, ilman häntä minusta ei olisi ollut iloa kenellekään. Nyt tiedän, että on olemassa MAHDOLLISUUS onneen. Sekin riittää. On lähdettävä pesemään mahdollisia siitepölyjäämiä pois petivaatteista. Helvetti noiden ihmisten (lue ottoveljen) allergioiden kanssa! Mistäs saisin sydämelle pesuainetta? Pinttyneehkö musta pitäisi saada vaihdettua takaisin tasaisen harmaaseen.