Paikka, minne hautasin putkiradion

Isovanhempani olivat ilmiselvästi varakasta sakkia. Minä nimittäin muistan, että joskus 2 - 3-vuotiaana yksi rakkaimpia lelujani oli putkiradio. En muista, toimiko yksilö enää siinä vaiheessa, kun minä sen käsiini sain, mutta vahva muistikuva on siitä kun ryhdyin avaamaan sitä ja poistamaan siitä osia. Ruuvimeisselin avustamana tietenkin, en minä sitä pilkkeeksi pannut. Sitten kun olin mielestäni tehnyt kapistuksen vaarattomaksi, hautasin sen pohjoiskarjalalaiseen hietaan ja soraan.

Olisittepa nähneet ne hiekkakerroksen värit! Jo kääpiönä ymmärsin ihmetellä, miten monenväristä hiekka voi olla. Siksi varmaan en koskaan kiinnostunutkaan hiekkalaatikoista, harmaa on tällaisen minun ikäiseni ihmisen väri. Hiekkalaatikollahan kaikki oli vain sitä yhtä ja samaa, ankeata standardisoraa. Suurin osa siitäkin soravaarasta on varmasti tuhottu. Muistan, että ukin ja mummon kotia vastapäätä oli valimo. Arvatkaas, mistä se valimo hiekkansa otti.

Olen aina miettinyt, että jos jotakuta hurjasti rakastaisin, väkistenkin veisin sinne radanvarteen kaivelemaan hiekkaa, tekemään arkeologisia kaivauksia, mitä minun hautauksistani vielä löytyy. Jotenkin surettaa, etten sellaista ihimistä ikinä löytänyt. Harmi, mutta eihän sitä kaikkea voi saada, romantiikka ja elämän kestoinen rakkaus ovat vain kirjallisuuden aiheuttama harha. Se sattuu erittäin harvojen kohdalle. Me muut voimme olla tyytyväisiä muihin asioihin, niin kuin vaikka elämään sellaisenaan. Ei tämä hassumpi paikka ole näinkään.

Muistan junien kulun, etenkin kun ne öisin matkasivat edestakaisin, opin jopa niiden aikataulut. Opin myös varovaiseksi, kyllä minut peloteltiin paskat housuun, etten vain radalle lähde. Tosin useampia asioita tuli kiskoille asetettua ihan vain nuoren tieteen nimissä. Aina minua varoitettiin, että jos kaivaessani törmään johonkin kovaan mustaan tai harmaaseen, niin siihen piti lopettaa kaivaminen. Koko radanvarsi oli pommitettu. Ensin venäläisten ja sitten saksalaisten ystäviemme toimesta. Sitä kautta kulki huoltotie Lappiin. Sen saman radan varressa oli vajaa 30 vuotta aikasemmin äitini sisarustensa kanssa odotellut saksalaisten joukkosiirtokuljetuksia Lappiin. Olivat korven kasvateille viskoneet suklaata mennessään.

Kummallista kuulua siihen ikäpolveen, lapsiin, jotka ovat kasvaneet pommikuopan laidalla. Siellä nimittäin vietin ensimmäiset viisi elinvuottani. Kummallista, mutta ei sitä pitänyt minään. Oppi toki varomaan, mutta ei se leikkiä lopettanut. Enemmän olisin kaivannut leikkikavereita, mutta sellaisia ei niillä kulmilla ollut. Olin ainoa kääpiö ja velikin oli vastasyntynyt. Ei siitä leikkikaveriksi ollut. Silloin jo opin leikkimään itsekseni, viihdyttämään itse itseäni. Kouluikäisenä se sitten kostautui, kun en osannut olla ihmisten kanssa, sosiaaliset taidot olivat nolla.

***
Jouduin ottamaan kommentointimahdollisuuden pois 8.2. kirjoittamastani tekstistä. Sinne rupesi jostain syystä tunkemaan niin kamalasti paskapostia, etten jouda sitä koko ajan olla perkaamassa. Viestini ovatkin saaneet olla yllättävän rauhassa sellaiselta. Jos tilanne pahenee, on otettava ne kaikkien vihaamat vahvistukset käyttöön. Pah.