Tarjolla pieniä huolia ja murheita - osta pois halvalla

Miksi vaikeinta blogikirjoituksen aloittamisessa on otsikon keksiminen? Entäs jos ihan oikeasti kokeilisin kirjoittaa sen vasta lopuksi?

Olen ollut tyytyväinen entisen esihenkilöni aktiivisuuteen tulevan kansanjuhlan kanssa, hän oli eilen käynyt tarkistamassa paikan ja neuvottelemassa asiat valmiiksi. Muuten olen menettänyt luottamukseni siihen, että siitä retkestä suuremmoinen tulisi, mutta tyydyn keskinkertaiseen, jopa tyydyttävään. Tyydyn siihen, ettei katastrofeja tapahdu. Tyydyn mihin vaan, jos ei tarvitse hävetä omaa työtään. Vaateongelmaakin olen potenut. Minulla ei ole sivistyneitä kinkerivaatteita. En aio myöskään hankkia sellaisia. Ei toisaalta ole aikaakaan, eikä rahaa. Kenkiä kuitenkin on. Sen lisäksi oikeasti toivon tehneeni entiseen esihenkilöön niin vahvan vaikutuksen, että hän veisi minut pois nykyisestä työpaikastani vuoden päästä, kun rekrytointikielto on päättynyt. Tuskin vie, ei enää siinä vaiheessa muista minua, veikkaan ma.

Eräänä päivänä alkuviikosta olin hetken aikaa huolissani pikkuveljestäni. Ehkä ei kannata, hän on kuitenkin aikuinen. Mutta kun minun pikkuveljieni pitäisi kaiken järjen mukaan pärjätä paremmin kuin minun. Minulle epätäydellisyys, rumuus ja huonous ovat sallittua, heille varsinaisesti ei blondin logiikan mukaan. Ehkä vivahteita saa esiintyä, mutta muuten heidän tulisi pärjätä. Olen ajatellut aina, että minä teen typeryydet ja he porskuttavat elämän virrassa.

Kertakäyttökamerat saapuivat, kerkesin jo vähän huolestua, että tuliko nettikaupasta tilastotappio. Nyt on, millä kavereiden ottaa kuvia. Katsotaan nyt sitten, onko juhlissa ketään kuvien ottajia, ilmoittautuneita on vasta parikymmentä. Tulee hiljaiset bileet, vaikuttaa siltä. Mutta sekään ei haittaa, niiden kanssa bailataan, jotka paikalle pääsevät.

Jotenkin minulla on sellainen tunne, että pilaan ihan itse omat suuret hetkeni sekä henkilökohtaisessa että työelämässä. Ensin suunnittelen suuria, sitten toteutan vähän sinne päin ja lopuksi vänisen, kun kukaan ei ota vihjeitäni onkeen. Kuvittelen itsestäni ja teoistani liikoja. Voihan se toki olla, että välillä onnistunkin, mutta suurimmaksi osaksi touhut menevät toiseksi parhaalle sijalle. Minä vaadin itseltäni liikaa. Näen paljon virheitä omassa toimintatavassani.

Voisin nukkua sata vuotta nyt, kun unta vihdoin on tarjolla. Ongelmana tietenkin on se, ettei aikaa ole nukkumiseen. Ei edes viikonloppuisin, koska kesä. Nyt myönnän olevani loman tarpeessa. Olen myös lomakooman tarpeessa, parasta olisi, jos sen saisi viettää sitten joskus hyvässä seurassa. Onneksi viikonlopun Westcoast-surfing vähän helpottaa tilannetta, siellä on oikeita ihmisiä ja oma huone odottamassa etelän ansarihedelmää.

Nyt olisi pussillinen surkua ja murhetta halvalla pois haettavissa. Hanki sinäkin omasi. Vaihdossa saa tarjota komeita viriilejä kumppaneita, iloa ja riemua. Myös normaali arki huomioidaan. (Ei kai tässä mitään surkua ole, mitä ei kunnon p*no ratkaisisi. Miten voi ihminen ajatella liikaa alapäällään? Ja ihan vielä huomaamattaan!)