Eilen kymmenen vuotta sitten kirjoitin ensimmäisen blogimerkintäni. Oli sisäinen pakko kirjoittaa. Googlailin silloista blogiani ja näyttää, että sen jäljet olisivat kadonneet internetin syövereihin. Koko tarina, vajaa yhdeksän kuukautta, on kuitenkin paperilla. Mikä erikoista, kommentteineen, ainakin siihen aikaan ne sai livejournalista mukaansa.Pitää kyllä sanoa, että paljon on muuttunut. Oikeastaan koko elämä on toisin. Nyt on paremmin, vanheneminen rauhoittaa minuakin.
Pääsin viimeisenä vuosiluokkana mukaan naamakirjan Wanha Blogistania-ryhmään. Siellä on yleensä kovin hiljaista, monet ovat vaienneet, vain me sekopäisimmät jatkamme kirjoittamista. Muutama päivä sitten joku oli onnistunut bongaamaan kymppiuutisissa jonkun daamin tilittävän, että kun hän yhdeksän vuotta sitten aloitti polkkaamaan, ei Suomessa ollut blogeja. Oli muuten, mutta blogilistallakaan niitä ei ollut kuin tuhatkunta. Nyt osa niistä vanhoista on päättänyt ratsastaa jälleen. Sieltä saattaa löytyä tuttuja nimiä, tutustumisen arvoisia paljon.
Minulle bloggaaminen oli terapiaa. Saavutin sen avulla tahtomani, sain elämääni voimaa ja tukea jatkaa eteenpäin erittäin ahdistavasta elämäntilanteesta. Sen jälkeen tämä on ollut pelkkä julkinen päiväkirja, ei minulla yleensä mihinkään ole mitään teräviä mielipiteitä tai uusia ideoita. Olen kierrätyksen ja pyörän uudelleen keksimisen kuningatar, mutta se nyt vaan on minusta kivaa. Ja harrastuksenahan tämä on mitä mainioin, voi tehdä lähes koska tahansa ja missä tahansa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
3 kommenttia:
Veikkaan tuolle linkkaamallesi blogille lyhyttä ikää, koska alkuinnostus, sen jälkeen muutama kuukausi jonkinlaista aktiviteettia ja sitten se pikkuhiljaa hiipuu pois. Mutta kiva kun linkkasit. Meille uusille bloggaajille tuo on nimittäin pysytellyt hyvin salassa tähän asti.
Mä en ole koskaan osannut kirjoittaa päiväkirjaa itselleni. En paperimuotoista kuin en sitten sähköistäkään. Mun blogi on aina ollut enemmän viihdettä kansalle, paitsi en tiedä onko se viihde aina välittynyt oman pääkoppani ulkopuolelle (lähinnä se, että kirjoitan lähes aina pilke silmäkulmassa, mutta yllättävän usein tyypit ottaa ne tosissaan). Omasta blogistani päiväkirjamaisuus katosi viimeistään siinä vaiheessa, kun tietyt irl-tyypit löysivät tiensä sinne.
Kadehdin teitä, jotka osaatte tuottaa kiinnostavaa tekstiä ihan normi arjesta. (Tai sitten mun arjessa ei vaan tapahdu mitään).
Onnea kymppivuotiaalle!
Minä aloitin 8 vuotta sitten, mutta se blogi on kadonnut jo aikapäiviä sitten. Nyt taas yrittelen herätellä yhtä henkiin.
Tiina, luulen, ettei projektista olekaan tarkoitus tulla pitkäikäistä. Joskus vaan melskaaminen on kivaa.
Minä taas en koskaan ole osannut kirjoittaa asiaa. Tai etenkään ajankohtaista asiaa, viihteestä puhumattakaan. Olen aina ollut kateellinen ihmisille, jotka siihen kykenevät tyylikkäästi.
Kiitos, Kiona. Sellaista se on, alustat ja allekirjoitukset voivat vaihtua tilanteen vaatimusten mukaan. ;-D
Lähetä kommentti