Pää kiinni, painajainen

Jos eilen olisin kirjoittanut tätä, niin kuin vähän ajattelin, olisin kertonut, että uneni näyttää minulle entistä puolisoani parannettuna versiona. Unet olivat tekemässä hänestä ihmistä, arvelin, että sellaiseksi alitajunnan kompensaatioksi sen olisi voinut tulkita. Jos olisin valinnut toisenlaisen ihmisen, elämä olisi saattanut olla normaalia ja ihanaa. Viime yönä kuitenkin päästiin taas todellisuuden pariin, jossittelut karisivat puheestani ennen kuin sinne saapuivatkaan.

Olimme matkalla jossain päin Kambodžaa (päättelin ihmisten ulkonäöstä, kielestä ja ilmastosta), olisi se voinut olla mikä muu tahansa Aasian maa, jossa puhutaan ranskaa. Lentokentälle piti mennä pienellä veneellä ja tietysti entinen puolisoni oli myöhästymässä. Näimme hänet ja ystävän puolison heiluttelemassa käsiään laiturilla, kun me jo ajelimme hyvän matkaa kohti lentokenttäsaarta. Siellä kuitenkin bongasin venetaksin kuljettajan, jonka sain houkuteltua hakemaan heidät. - Se siitä unesta, sanoma tuli selväksi, ei kannata hankkia moista ristiä itselleen. Ei se nyt niin ihanaa ole, eikä normaalista ole tietoakaan.

V*tuttaa olla epäonnistunut luuseri parisuhdeasioissa. Olisi niin kivaa, kun olisi joku, kenen kanssa jakaa näitä asioita. Mutta hei, jaan nämä sitten teidän kanssanne. Eikö olekin viehättävää? (Toivottavasti kuulette sarkasmin äänessäni.) Onneksi kuitenkin muuten olen ihan suhteellisen tavallinen ja normaali ihminen.

Töissä meille on luvassa terapiaa. Heh, oikeasti pari kertaa työnohjausta, että saamme paletin kasaan. Onhan se melkoinen tiputus palveluntasossa. Vain minimin ja tärkeimmät pystymme tekemään, kaikki muu jää organisaaion itsensä hoidettavaksi. Ja minun ongelmani tietysti on vielä se ääretön itsenäisyyden tarpeeni, joka tekee minut joidenkin muutosten tekemisessä itsepäisen muulin. Jalat haraan ja korvat kiinni.

Kaaduin tiistaina - tietysti kipeälle polvelleni. Pitäisi varmaan mennä käymään lääkärissä, koska sillä jalalla ei enää rappuja laskeuduta. Mutta kun lääkärit ovat alitajuntani mielestä pelottavia. Äitini taitaa olla toista mieltä. Hän jatkaa paranemista, on jopa luvattu kotihoitoon, kunhan vatsa alkaa toimia. Siinä se vaan homma saattaa ollakin, kun kyseinen nälkäkurki on aina ollut nirsosyömäinen. Minä en ole siinä suhteessa(kaan) tullut äitiini.