Hullun m*lukku älyttömän p*rseessä

Usein koen epäonnistuneeni ihmisenä. Oikeastaan mitä pidempään elän, sitä enemmän teen väärin. En vaan osaa tätä peliä, jota elämäksi kutsutaan. En koskaan ole osannut, enkä koskaan sitä enää opikaan, olen jo liian vanha. Niinpä minun pitäisi oppia vaan ymmärtämään itseäni ja antamaan itselleni anteeksi aina, kun epäonnistun ihmisten välisessä leikissä, jota muut tuntuvat pelaavan aivan mennen tullen. En minä sitä koskaan kunnolla tule oppimaan, mutta jos edes sen verran, etten loukkaisi ketään. Ei kyllä kovin vakuuttava ole tulos ollut, ihmiset poikkeavat elämässäni, mutta ennemmin tai myöhemmin mokaan pahasti. Tuloksethan ovat kaikkien tiedossa.

Parempi yrittää pysytellä asioissa, joita ei voi kommentoida takaisin. Niin kuin musiikki ja kirjat. Ehkä vähän telkkarin sarjat, niistä ainakin voi opetella toimintatapoja ihmiselämää varten. (Tuli vaan mieleen, kun Teemalla tänään loppui Sairaan kaunis elämä. Tietysti volisin silmät päästäni.)

Sain ystävältä lainaan Sami Lopakan Marraksen. Olen säästellyt kirjaa, luen sitä muutaman sivun työmatkoilla ja olen tikahtua nauruun. Sellaiseen nauruun, jossa muistellaan omaa nuoruutta, entistä poikaystävää, yöllisiä tuskaisia puheluita, tekstareita, haisevia keikkabusseja, omituista vinksahtanutta huumoria, ihmeellisiä tilanteita, joihin on joutunut, omalaatuisia ihmisiä, joita on tavannut. Jos osaisin kirjoittaa, olisin kirjoittanut tuollaisen kirjan. Se olisi vaan vielä omituisempi. - Ainoa asia, mitä en kirjassa ymmärrä, on tuo suuri lisääntymisen halu ihmisessä, mutta se voidaan jälleen kerran lukea kategoriaan "kummitus ei vaan ymmärrä kääpiöitymistä". Lähes kaikki muut ihmiset ymmärtävät.

Nauran läpi kyynelten. Itku täyttää silmän, kun mietin meitä ja samalla nauran niin, että vesi lentää silmistä. Nauran meidän tyhmyydellemme, nauran sille, ettemme koskaan oppineet, että hakkasimme päätämme seinään, joka lopulta rojahti niskaamme ja pakotti meidät kaivamaan tien muualle. Voi meitä voitettuja.

(Mutta kyllä on ollut kanssamatkustajilla hauskaa minua seuratessaan. Jos olette viime aikoina nähneet viisikymppisen läähkän hytkyvän bussissa sisäisen naurukuoleman partaalla, olette törmänneet minuun. Älkää häiritkö, minulla on vielä vajaa sata sivua jäljellä. Sitten olen taas yksin.)