S:n tytär oli jostain onkinut tietoonsa sähköpostiosoitteeni. Hän laittoi kovin kauniin lyhyen viestin, että tahtoisi jutella kanssani. Vastasin puhelinnumeron kera. Pahoittelin isänsä poismenoa ja kerroin ajatelleeni häntä silloin tällöin.
Eron jälkeen yritin pitää häneen yhteyttä, mutta ei se onnistunut. Olimme kuin kaksi sodan kokenutta. Traumatisoituneita ja tilanteen yhdistämiä, emme koskaan kerenneet muodostaa oikeata kestävää ihmissuhdetta. Ehkä meillä nyt olisi siihen mahdollisuus - ehkä lehmät oppivat lentämään.
En tiedä vielä, mitä hän minusta tahtoo. Kutsuuko hautajaisiin vai löysikö isänsä jäämistöstä jotain minulle kuuluvaa? Pelottaa ja ahdistaa, mutta kuten taudinkuvaani kuuluu, menen ensin päin pelkojani. Sitten voin kääntyä kannoillani ja juosta karkuun.
Tunnen yhtä aikaa pelkoa, vihaa, surua ja kaipausta. Pääasia kuitenkin on, että tunnen. En ole turta enää. Enkä enää pyri vahingoittamaan itseäni. Nyt voin antaa anteeksi, ehkä siten pääsen eroon vihasta. Ehkä pelostakin.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
3 kommenttia:
Ehkä tytär on se paras ja ainoa taho, jonka kanssa voit jutella S:stä ilman tuomintaa tai kaikkitietäväisyyttä. Teillä on varmaan kummallakin omat huonot kokemuksenne mutta samalla lupa muistella niitä hyviäkin. Vertaisryhmä rulettaa!
T. Anonyymi ex-naapuri
PS. Luin uudestaan mitä kirjoitin ja "paras ja ainoa":n "ainoa" kalskahti ikävästi. En tietenkään tarkoita että kaikki muut ihmiset olisivat välttämättä tuomitsevia vaan että S:n ex-puolisona ja tyttärenä voitte ehkä ymmärtää toistenne tunteita paremmin kuin jotkut muut
t. Anon.ex-naap
Noh noh, ei täällä lueta kommenttia kuin piru raamattua. Hyvin sie sen kiteytit, vähän samaa tarkoitit, mitä minäkin. Jotta kiitos jonkin valtakunnan ymmärryksestä.
Lähetä kommentti