Muutaman minkin tähden

Aluksi kiukustutti niin, ettei tahtonut housuissani pysyä. Sitten minä heräsin.

Kaikki alkoi hyvin. Veljen luokse mennessäni toki julkinen liikenne tökki, mutta sehän on ihan normaalia talvikelin aikaan. Matka kesti kaksi minuuttia vajaan tunnin, ei sitä kuitenkaan monta tuntia tullut matkan päällä pönötettyä. Kaupastakin sain ostella, mitä tahdon. Ja alkosta samoin. Olihan se luksusta. Ja velihyvä kustansi.

Keräsin alkukeittoaineksiksi kukkakaalia ja palsternakkaa, yrttituorejuustoa ja inkivääriä. Pääruoaksi ajattelin härän sisäfilettä, mutta koska sitä ei näkynyt, vaihdon lennosta edukkaampaan naudan ulkopaistiin ja pekoniin. Minullahan on monivuotinen rakkaussuhde raidalliseen sikaan, olemme hyviä ystäviä, possu antaa ja minä otan. Pottumuusi tuli veljen toivomuksesta lisukkeeksi, jälkiruuan kohdalla luovutin, koska minä vaan en ole jälkiruokaihminen. Korvaan sen usein jälkiruokajuomalla. Syön toki herkkuja, jos joku jotain hyvää osaa tehdä, mutta minä en. Siksi luotan kaupan tarjoomuksiin.

Veljen kotona rakentelin ruokaa ja kirosin veitsiä. Mikä helevetti siinä on, ettei täyspäisillä ihmisillä ole kunnon puukkoja? Kaikkeen pitää käyttää kikkakolmosta ja -viitosta. Ärsyttää. Purin agressioitani liharullien hakkaamiseen, kuvittelin sinne väliin pari hankalaa ihmistä, jopa alkoi läski tummumaan. Väliin levittelin mustapekkaa ja pintaan raidallista sikaa. Käytin niitä coctailtikuilla kasaan pantuja pikkuperkeleitä vielä pannulla, ennen kuin asetin uunivuokaan 160 asteeeen. Sitten keittelin kastikkeen sipulista, valkosipulista, mustapippurista, timjamista, voista, vodkasta ja kuohukermasta. Sen kaatelin tyyppien niskaan, etteivät vaan kuiviltaan kärvenny uunissa. Siellä ne nimittäin pönöttivät parisen tuntia.

Sukuasiat vuoron päältä kiukuttivat ja naurattivat. En kestä enää nykyään edes itse itseäni, en tajua, miten kukaan muukaan minua voi kestää. (Sen varmaan huomaa, ettei luonani juuri ketään käy.) Ilta sujui kuitenkin somasti, ilman suurempaa räyhää. Ajattelin vahvasti kerkeäväni vielä viimeiseen bussiin. Ajattelin, ettei tarvitsisi maksaa kuin seutulipun hinta, mutta kun veljen vaimo esittelee etukäteen joululahjaksi saamaansa minkkiturkkia ja toinen halailee oikealta ja vasemmata, niin tajusin, että pitää oikeasti pistää töppöstä toisen eteen. Myöhästyin  noin kaksikymmentä sekuntia. Perkele, että pisti vihaksi. Ei bussia tänään.

Siinä vaiheessa kun jolkotin kohti kyläkeskusta, tiesin, että siellä eivät ainakaan enää baarit olisi auki ja ympäristö on suhteellisen vihamielinen. Pelotti, välillä pyörivät kaiken valtakunnan kamaluudetkin mielessä. Vähän rauhotuin, kun tajusin, että jos jotain muuta tarjolla olisi, en minä todellakaan ole ensisijainen kohde minkäänlaiseen väärintekoon, olen turhan isokokoinen ja varsin romuluinen. Jo pelkästään kaatumalla jonkun päälle saan aikaan enemmän vahinkoa kuin normi-ihminen lyömällä. Sitten kun vielä sain lennosta taksin kotiin, olin oikeastaan erittäin tyytyväinen. Vaikka minkinraasuista koottu ällötyksen esittely maksoi minulle neljän euron sijaan neljäkymmentä, tajusin, että olen viettänyt hyvien rakkaiden ihmisten seurassa hienon iltaman, eikä minulla ole loppupelissä mitään valittamista.

Tai noh, ei muuten, mutta kiukutti minkkien tarhaaminen ja kuolema turhamaisuuden takia. Seuraavaksi vitutti se, että kuvittelin pääseväni halvalla, enkä sitten päässytkään aivan ilmaiseksi. Normihommaa. Kunhan kätisen. Ihana iltahan se oli. Turha jupeltaa, saamari, enhän minä sitä raatokasaa päälläni kanna ja oikeastaan pääsin halvalla. Sain hyvää ruoka, juomaa ja seuraa. Eikä maksanut paljon. Voi jumalan tähde, kun olen tyhmä välillä. Älkä silti lyökö lujaa tavatessanne.

(Tämä alkaa vaikuttamaan vahvasti sellaiselta, mitä päässäni tapahtui joskus 10 vuotta sitten. Olenko muuttumassa lapseksi jälleen? Tai nuoreksi? Varhaisvanhuuden dementia?)