Ai mää vai? Ihan ookoo.

Unien maailma on niin ihmeellinen. Olen viime aikoina nähnyt kuolleen ystävän, hänen vanhimman poikansa (jota en koskaan ole livenä tavannut), entisen aviopuolisoni ja OH:n. En tosin samassa unessa, mutta kuitenkin, miehistä minä unta näen, ei siellä paljon naisia liiku. Paitsi äitini tietenkin, syyttämässä ja torumassa. Samoin isäni - lapsuusaikani toimissaan.

Joka päivä yritän kertoa itselleni, että olen ihan riittävän kelvollinen ihminen. Että meillä on vain yksi elämä eikä kannata jäädä pahoihin asioihin notkumaan. Kuitenkin se, mikä on toiselle taivas, voi toiselle olla kuolemaksi. Sen tajusin viimeistään siinä vaiheessa, kun kuulin entisen aviomieheni edelleen haikailevan perääni. Minä taas en pahempaa kohtaloa voisi itselleni kuvitella kuin avioliiton loppuvaiheen. Mieluummin tappaisin itseni kuin sille kohtalolle uudelleen itseni altistaisin.

Minun pitää muistaa, että sama koskee myös minun haikailujani. Mistä sen tietää, mitä OH:n päässä liikkui ja mitä hän minusta ajatteli? Voi olla, että hän piti minua hirvittävänä virheenä, kun vihdoin näki minut ystäviensä silmin. Näki ikäeron ja kaiken muun erottavan, minkä minä näin sieluni silmin joka päivä, jonka yhdessä vietimme, mutta jatkoin silti, koska oli niin kivaa ja ihanaa. Minun pitää ymmärtää, että mikä minusta on näyttänyt täydelliseltä, ei toisesta sitä ole. Ei totisesti!

Olisi niin helppoa ryhtyä marttyyriksi ja valittaa kaikkialle. Sitä en tahdo tehdä. Ystävä tuossa männä viikonloppuna yritti patistaa minua puhumaan. Yritin todistaa, että olenhan minä ne asiat jo useasti puhunut (hänellekin),  blogissani niihin kajonnut monta kertaa, mutta ei kelvannut. Pitäisi kuulema puhua, etteivät jää sisälle. Minä taas olen sitä mieltä, että pitäisi saada ammattilainen kuuntelemaan paskaa, ei ystäviä sellaisilla asioilla vaivata loputtomiin saakka. Vaan kun ammattilaiseen ei ole varaa, niin ollaan hiljakseen, välillä vähän vatuloidaan, vänistään tai kirjoitetaan - etenkin kirjoitetaan! -, mutta ikinä, I K I N Ä ei lastata liikaa ystävien niskaan omia ongelmia. Sitä paitsi, jos nyt mietitään kokonaissaldoa, niin hyvin on minun käynyt; enemmän minä kaipaan ihmisiä kuin toivon, etten koskaa olisi heitä tavannutkaan. Isääni en olisi koskaan tahtonut edes tavata enkä aviopuolisoani - I see a pattern evolving...

(Ihmeen helpoksi minä kuitenkin koen  toisten kuuntelemisen, ei se tunnu  rasitukselta. Päinvastoin, auttaa ymmärtämään toista ja hänen ajatusmaailmaansa - sehän minulla toiveena on, koska en oikein ymmärrä, miten ihmiset toimivat yleensä, mikä on normi. Mutta niinkin yksinkertaiseksi ihmiseksi, mitä olen, minulla on kovin hauras, rikkonainen ja rujo sisäinen maailma, sinne ei kannata tunkea, enkä minä sinne ketään hevin laskekaan. Ensinnäkin, olen äärettömän tyhmä, minulta puuttuu älylllinen maailma. Hetken lapsi. Toiseksi, minusta ei viisaampaa tule, vaikka eläisin miljoona vuotta. Kolmanneksi olen aika ruma olento.. Erityisesti sisältä - tyhjä pää, vähän aivoja. On minunlaisilleni ihmisille sanakin, papukaija. Toistelen muiden viisaita ajatuksia ja omin ne itselleni.)

***

Minulla on takahampaan kohdalla kolo. Ihan niin kuin hammasta ei koskaan olisi ollutkaan, Outo tunne, hion kielelläni koko ajan kulmia. Onneksi ei satu. Ja onneksi kohta saa herkkuruokaa ja juomaa. Ei maailma paha ole, me ihmiset sen sijaan olemme typeriä ja ajattelematomia kovin usein. Mutta ei aina. Ei tänään.