Shokkivaihe on ohi. Suru ei ole kadonnut minnekään, mutta ainakaan en pillahtele enää itkuun joka kerta ystävää ajatellessani. Muistot ovat lämpimiä ja haikeita, uusia ei enää tule.
Näin unta, että osti huutokaupassa mökin Helsingistä. Viisitoista tuhatta minä siihen pistin, sain huonokuntoisen mökin, mietin mielessäni, että sitähän voi kunnostaa pikkuhiljaa, mutta samalla tajusin, että minulla pitäisi olla auto. Tavallaan tunnustin itselleni, että tein virheostoksen, mutta silti olin iloinen. Unta riitti, siksi varmaan näin niin eläviä uniakin. Viime yönä peräti 7 tuntia! Ja vain kaksi heräämistä! Hyvin menee, mutta menköön. On suorastaan levännyt olo.
Tänään tarraan imuriin ja vaihdan lakanat. Ruokaa ei tarvitse tehdä, voin lämmitellä perjantaisia jämiä. Ystävä nimittäin tuli kylään naudan ulkofilee mukanaan. Kääräisin sen pekoniin ja nakkasin uuniin vihannesten kanssa matalaan lämpöön reiluksi tunniksi. Tarkoitus ei ollut niin pitkään pitää, vaan jättää liha roseeksi. Hyvää se oli ylikypsänäkin. - Ei aina mene niin kuin Strömsössä nämä keittiöhommani, mutta yleensä ruoka on syötävää. Herkullista se oli nytkin.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
4 kommenttia:
Se ottaa aikansa tuo suru - ainakin mulla - ja toisista on aina vaikeempi päästä irti kuin toisista.
Nukkumattiflaksi on ihana asia ja auttaa suruunkin! Suloista sunnuntaita!
Jos ehdit, tässä olisi haaste sinulle.
Peppone, totta haastat. Mutta suru siirtyy yleensä sisälle ja koteloituu. Ainakin minulla.
Puoli, Nukkumatti kävi ja meni. Murh.
Kiitos, Susu, otanpa sanasta naista jonain kauniina päivänä. Tai rumana päivänä. Saattaa tapahtua myös yöllä tai illalla. ;-D
Lähetä kommentti