I should be so lucky*

Perjantaiaamuna sain suruviestin, ystävä oli kuollut liikenneonnettomuudessa. Suremaan jäivät lapset ja tyttöystävä. Ja tietysti me lukuisat ystävät. Aivan äskettäin suunnittelimme hankkivamme ystävälle 40-vuotislahjaksi vasektomian, hänellä kun jälkeläisiä riitti, vitsailimme, ettei niitä kaikki tapaamiaan naisia toinne paksuksi panna. Nyt ei sitten edes juhlita synttäreitä. Itseäni syytän, kun en mennyt kerhonsa kevätjuhliin reilu kuukausi sitten, sinne kutsuttiin ja varmasti olisin ollut tervetullut. Oma vika, kun siirsin kutsun kesään.

Laki oli ihana pentu. Hän oli ensimmäisen vakituisen nuoriso-ohjaajavirkani aikaisia lapsukaisia. Avulias, iloinen ja rehellinen, harvinainen olento nuorten joukossa. Paremmin häneen tutustuin kun hän ajeli mopolla kolarin yhtenä iltana ja palasi takaisin nuorisotalolle, jota olin juuri sulkemassa. Siellä minä sitten annoin ensiavun ja soittelin päivystykseen. Naapurikylään matkasimme pikkuisella koppimopollani (lue Suzuki Alto), poika pidellen leukaansa, mutta vitsiä vääntäen ja minä paasaten ajamisen vaaroista.

Paluumatkalla kävimme vielä hakemassa kypärän ja repun. Mopo työnnettiin talteen yöajaksi nuorisotalolle, ennen kuin vein pojan kotiinsa. Mietin mielessäni, että siinä olisi voinut käydä tosi pahasti. Mutta ei käynyt. Mopot olivat sen jälkeenkin pojan mieleen, vaihtuivat vain suurempiin. Olin niin onnellinen, kun luin hänen kuulumisiaan viime aikoina naamakirjasta. Oma talo, lapset, rakkautta, matkoja, ilo pursui jokaisesta päivityksestä. Ja sitten kaikki on ohi. Voi elämä! Mikssi olet niin epäreilu?

Ajakaa varovaisesti siellä. Elämä on niin hauras.

*Otsikko tulee siitä, että Laki toimi nuorna poikana jopa dj:nä nuorisotalon diskoissa, tuon biisin hän soitti monta kertaa. Sittemmin musiikkimaku vaihtui raskaammaksi, mutta silti joka kerta, kun biisin kuulen, muistan hänet. Lakin, onnenpojan.