Rampa

Olen kuin hakattu. Pohkeissa on mustelmat, n. 10 cm halkaisijaltaan, takamuksessa ja ristiselässä muutama lisää oikean käden peukalon kynsi lohkesi vereslihaan saakka, tunnen jopa sormien lihasten (?!) olemassaolon. Kävin vähän soutamassa saaristossa, noin 10 kilometriä.

Firma ja sen kaksi kaverifirmaa pitävät näin loppukesästä Itäisessä Suomessa kirkkovene-haastekilpailun. Joukkueessa pitää olla kaksi naista. Lupasin kapteenille joskus kuukausia sitten, että jos hän ei ketään muuta saa, niin minä lähden. Eilen piti sitten lunastaa lupauksensa viimeisen vuokratyövoima-työpäivän kunniaksi. Puolen päivän aikaan bussi keräsi kaikki kolme joukkuetta kyytiin, ajelimme rantaan ja neljän aikaan istuimme veneessä.

Ensimmäiset vetoni menivät päin p*rsettä. Sehän on ihan kamalaa, kun ei ymmärrä, mitä pitäisi tehdä ja missä järjestyksessä. Parin harjoituskerran jälkeen kuitenkin sain rytmistä kiinni, tajusin miten siinä penkissä pitää itseään notkutella tahtiin. Ja melaa kanssa. Aavistelin kyllä pahinta jo silloin, mutta enpä arvannutkaan, millaiseksi tilanne vielä muodostuisi.

Lähtö koitti. Alku sujui ihan mallikkaasti, vaikka jäimmekin heti viimeiseksi. Kaikki kuitenkin muuttui, kun jouduimme avomerelle. Aallokko kasvoi, mela ei meinannut nousta riittävän nopeasti vedestä ja mennä takaisin alkuasentoon. Sitten tapahtui monta asiaa yhtä aikaa, tuli suuri aalto, keikautti veneen, liukupenkkini liukui pois kiskoiltaan, minä kolahdan perseelleni kokkaan, mela holahti laitaa myöten. Alkoi satamaan vettä kaatamalla. Lasit kastuivat ja huurustuivat. Siellä minä olen veneen pohjalla, yritän virittää penkkiä paikalleen ja saada melaa ylös, ettei se häiritsisi muiden soutua. Vene hörppii vettä, ukkonen paukkuu ympärillä, minua pelottaa, tajuan, että jalat on köytetty kiinni kenkätelineeseen. Jos vene kaatuu, minä hukun. Meinaan saada paniikkikohtauksen.

Sain kuitenkin mieleni hallintaan, kun muut vaan jatkavat soutua. Seuraavaksi sain melan nostettua pois muiden tieltä. Sitten ryhdyn askartelemaan penkkiä paikalleen. Se ei onnistu, en vaan saa pyöriä ja kiskoa kohtamaan. Joudun nolona istumaan kuolleena painona loppumatkan. Surkeinta on se, että toiseltakin soutajalta hajoaa penkki. Jäämme viimeiseksi, mutta nauru raikaa silti.

Litimärkinä käymme läpi palkintojenjaon, ennen kuin juoksemme läpi rankkasateen bussiin. Saman tien tajusin, miksi kulkuvälineemme ei ollutkaan niin laadukas. Meidät kiikutettiin läheiseen kartanoon suoraan saunaan. Sen päälle vielä syötiin. Ruoka nyt ei mitään hääviä ollut, mutta täyteen siitä tuli. Ilta sujui rattoisasti, olipa mukava tavata ihmisiä sekä omasta että kilpailijoiden yrityksistä. Bussimatkalla kotiin nuoret herrat jakoivat juomiaan tasapuolisesti kaikille ja houkuttelivat keskustan trendibaareihin. Kalliossa karkasin kyydistä ja kävelin paikallisbussille. Kotona olin joskus puolen yön maissa.

Olipa hauskaa! Melkein lupauduin mukaan ensi vuonnakin, mutta minun kyllä pitää muistaa, että minä ja meri emme ole ystäviä. Kun saisi edes pelastusliivit. Mutta seuraavaksi päiväksi on saatava vapaapäivä, tänään oli lievästi sanottuna kipea ja väsynyt olo. Minut on salaa hakattu siellä kuitenkin. Mutta ensimmäinen työpäivä on nyt kuitenkin ohi, kai minä saan mennä sinne taas maanantaina.

***
Juhlapaikka on varattu ensi vuotta varten. Ei se olekaan se Kallion paikka, Stidilä, vaan yksi toinen, joka tulee edullisemmaksi. Sitä paitsi siellä on astiatkin valmiina. Kyllä se tästä. Kohta voin unohtaa koko jutun lähes vuodeksi.