Tukka hyvin, pitäisikö hankkia kello?

On mun pikkuarmaani kyllä melkoinen ihme, vaikka se vähän sekaisin onkin. Tätä mietin, kun tuijottelin itseäni peilistä kampaajakeikan jälkeen. Kampaajani teki minusta tällä kertaa Donatella Versacen, vain ankkahuulet puuttuivat. Hirveä hinku oli taas pojalla pilata tekemänsä ihana vaalea raidoitus ja leikkaus sillä, että sai vetää tukkani tikkusuoraksi höyrystävällä suoristajalla. Mutta kun hän niin nätisti pyysi, niin en taas raskinut kieltäytyä.

Raitojen ja leikkauksen lisäksi investoin korjaavaan hoitoon, tähänkin saakka se on tehnyt ihmeitä hiuksilleni. En tahdo enää tunnistaa niitä samoiksi takku- ja tikkukasoiksi, mitä ne olivat vielä parisen vuotta sitten. Vesissä on eroja, samoin kampaajissa. Minä olen löytänyt itselleni sopivan, kun vaan saisin hänet ymmärtämään, että minä oikeastaan pidän pikkuisen lainehtivasta pölyhuiskustani. Rahaakin siihen menee, mutta menköön, en minä täältä mukaani mitään saa kuitenkaan.

Loppuviikosta on luvassa tapaamisia vanhojen ja nykyisten kollegoiden kanssa. Toivottavasti yskäni on rauhoittunut siihen mennessä. Minusta ei ole yhtään kivaa rohina ja korskuttelu, eikä sitä kyllä ole kiva muidenkaan kuunnella. Illalla menen testaamaan kävelyn. Nimittäin on liikkumisesta ollut hyötyä, paastoverensokeri on laskenut numerolla, 6,2sta 5,2een mmol/l. En minä vielä elintasosairautta saakaan, vasta muutaman vuoden päästä. (Kännynnäiset ovat pahimpia, eikös se niin ollut?)

Untakin on yllättäen riittänyt, mitä tänä aamuna henkinen ja sisäinen kukkoni kiekaisi jo viiden jälkeen. Mutta sitä ennen nukuin seitsemän tuntia. Riittää minulle.

Edit. 2.4. Siinä se tuli aprillipilakin samalla. Minä minnekään kävelemään vielä voi lähteä, hyvä kun sain iltasella happea omiksi tarpeiksi, kun yskä otti käänteen pahempaan. Taitaa olla parempi odotella muutama päivä, että henki kulkee. Herätysjuhlat siirretty seuraavalle viikolle.