Kimallusta

Kun äsken kävelin naapurista alakylille, koko maailma oli täynnä lumitimantteja. Henkeäsalpaavan kaunista! Muistan, kun kääpiönä, joskus 2 - 3-vuotiaana, haaveilin löytäväni edes yhden, että taloudellinen tilanteemme olisi helpottanut. En löytänyt, mutta selvisimme hengissä. Haavoilla, haavoittuneina, rikkinäisinä, mutta hengissä, lähtökohta se on sekin. Ja kauas olen siitä päässyt, hallelujaa!

Olen päässyt jopa niin pitkälle, että minulle nuori mies antoi elämäni ensimmäisen kerran paikan ruuhkabussissa. Otin sen kiitoksella vastaan, minulle kyllä kelpaa, ihme, etteivät aikaisemmin jo ole huomanneet sitä tarjota. Tuonkin asian glooria on kyllä korjaantunut sittemmin, ei ole paikkaa tarjottu ja bussia on saanut odotella iltapäivisin 20 - 35 minuuttia. Kyyti kylmää, sanan varsinaisessa merkityksessä. Ja minä kun kuvittelin, että 550aan voisi luottaa. Mihinkään ei voi, pitäisi jo tajuta.

Töissä teen 9-tuntista päivää. Mitäs olin maanantain poissa. Yritin karata ruodusta. Viikonlopputyöntekoon en kuitenkaan suostu, en tällä palkalla. Jo etukäteen ahdistaa se typerä luvassa oleva kehityskeskustelu, kun minun pitäisi osata valehdella viihtyväni. Tai ei, väärin, kyllähän minä viihdyn, mutta kompensaation pitäisi olla kohdallaan, enkä ole kouluja tällaista toimenkuvaa varten käynyt. Mutta hei, elämä on, nyt ainakin on mielikuvitustimantteja tarjolla.

Ai niin, lotto pitää tehdä!

Off topic : musiikilla ei ole mitään tekemistä kirjoituksen kanssa, mutta tuli vaan yks´kaks´  nuoruus mieleen. Silloinkin oli kivaa.