Defenssiä liikkeellä

Tiedän, että lauantaina tulen näkemään ihmisiä, joita en ole nähnyt yli 20 vuoteen. En ainakaan niin paljon yhdessä kasassa. Jotenkin näköjään jännitän tapaamista, heidän kanssaan jouduin entisessä elämässä jatkuvasti puolustautumaan ja puolustamaan asioita. Pitäisi uskoa ja luottaa siihen, että vanheneminen on kasvattanut heitä niin kuin minuakin. Ja itse asiassa että he pitivät minusta, mutta olin vaan hyvä harjoitteluvastus.

Monta kertaa olen miettinyt, että toisaalta minun olisi pitänyt muuttaa isompaan kaupunkiin jo paljon aikaisemmin. Elämännälkäni olisi ehkä lientynyt, enkä olisi tehnyt niin radikaaleja ratkaisuja. Toisaalta ehkä juuri sen takia, että tuli pääkaupunkiseudulle myöhemmin, säästyin suuremmilta katastrofeilta. Tai edes joiltakin katastrofeilta. Niistäkin olen osani saanut, mutta kai ne siitten ovat kuitenkin kasvattaneet minua. Sen lisäksi olen oppinut arvostamaan itseäni, minulla on arvoni.

Yritän tolkuttaa itselleni, että hyvin se menee. Ei tarvitse purra eikä hyökätä ensin. Niistän vaan nenäni ja olen niin kuin muutkin naiset. Sitä paitsi voihan se olla, ettei kukaan enää edes tunnista minua, saan oikeasti liikkua incognito paikan päällä.