Tuulensuojaan

Jotenkin epäreilua, juuri kun ihminen oppii tuntemaan itsensä ja vähän ryhtyy ymmärtämään muita, tulee viikatemies ja korjaa pois. Sitä mietin, kun matkustelin bussissa tänään töiden jälkeen. Olin niin väsynyt, että olisin voinut jatkaa lämpimässä hämärässä kyyhöttämistä tuntisotalla, mutta seurauksena olisi todennäköisesti ollut torkahdus, eksyminen ja kahta kamalampi palellus. Olisin tahtonut luopua kaikesta ja vain matkustaa, karata pois. Mutta koska tunnen itseni, tiedän myös viihtyväni strukturoidussa ympäristössä, tahdon seikkaillakin turvallisesti. Sellainen lämmin kolo olisi kyllä kiva, niin kuin vaikka auton etupenkillä, kun joku ajaisi minua ympäriinsä. Voisin nauttia pari matkajuomaa ja polttaa muutaman savukkeen. Puhetta ei tarvitsisi olla paljon.

En minä sitten kuitenkaan karannut enkä muuttunut autotytöksi vanhoilla päivilläni, etsin Matkahuollon palautuspisteen naapurilähiöstä, lähetin yhden paidan takaisin. Malli oli kiva, takaa pidempi hörselö, mutta materiaali pisteli osuessaan ihoon. Ei ihmisen paita. Jäljelle ostoksista jäivät kengät ja hihaton paita. Siiseli kysyi viimeksi paljonko olen sijoittanut kenkiin, lakkasin laskemasta, kun tajusin summan nousevan tuhansiin euroihin. Meillä kaikilla on keppihevosemme.

Vanheneminen on siksikin kivaa, että sitä oppii antamaan anteeksi. Siis itselleenkin. Vaikka onnistuu mokaamaan monella eri tavalla ja monissa tilanteissa, jotenkin ne vaan ymmärtää jättää taakseen. Niille kun ei enää mitään voi. Pitää vaan yrittää enemmän jatkossa, pitää yrittää olla mokaamatta. Toisaalta kaikki mokaavat, se on fakta. Jos ihminen ei tee virheitä, hän ei elä. Sillä perusteella minä kyllä tulen elämään ikuisesti.

Töissä kyllä ihmettelin eilen, että miten mie jaksan eläkeikään saakka. Etenkin kun se tuntuu aina olevan yhtä kaukana.