It´s easy when you are sad like me

Nyt kun sosiaaliset kontaktit työttömyyden takia ovat harvassa, ovat ystävien kanssa tehdyt treffit nousseet arvoon arvaamattomaan. Ovathan ne elämän merkkejä, näkee ihmisiä, voi kuunnella muutakin kuin omaa huokumistaan, parhaassa tapauksessa pääsee kylille ja näkee aivan tuntemattomiakin ihmisiä. Eivät kauppareissut oikein minulle riitä sosiaaliseksi elämäksi, alan ymmärtää, miltä yksinäisistä vanhuksista tuntuu. Siksipä lataan henkilökohtaisen elämäni kalenteria mahdollisimman täyteen. Koitan vain olla lastaamatta kenenkään hartioille liian suurta lastia "viihdyttämisestäni", koska tiedän, että ihmisillä tuppaa olemaan oma elo ja suunnitelmat. Retkien päälle on sitten hyvä palata kotiin lataamaan akkuja ja hakemaan niitä v*tun töitä, vaikken tiedäkään enää, mihin sopisin. Todennäköisesti en minnekään tällä henkilöprofiililla.

Eilen piti olla Ateneum-päivä. Toisin kuitenkin kävi, lomaileva ystäväni oli innostunut turhan railakkaasti jo tiistaina nauttimaan vapaudestaan. Normihomma, sitähän minäkin olen lomillani touhunnut, enkä missään nimessä siitä voi kiukustua. Harmitti toki vietävästi, toisaalta en sitten osannut itsekseni lähteä kylille notkumaan, en edes ilennyt kysyä ketään seurakseni niin lyhyellä varoitusajalla, etteivät vaan kuvittele olevansa toiseksi parhaita vaihtoehtoja. Enkä toisaalta tahtonut mennä häiriköimään krapulameditoivaa ihmisraasua, vaikka sitäkin vaihtoehtoa minulle tarjottiin. Etenkin kun tiedän, että minulla jalka olisi vipannut ja parhaimmillaankin hän olisi saanut vain hännänpäänsä vispaamaan ystävällismielisesti. En minä kuitenkaan kenellekään kehnoa oloa tahdo.

Iltasella mietin, että olenhan minä surullinen, helvetin suruisa suoraan sanottuna. (Minä kyllä mietin suruani lähes aina kun aikaa on, mutta nyt taas riipaisi kunnolla.) Silmät luppaavat kuin jossain elokuvissa, niissä on suru, kyynelehdin vähän joka välissä itsekseni, kyyrykävelyä, yli- ja alisyömistä tai joutavanpäiväistä huokumista on liikkeellä. Kunpa meillä ei olisi OH:n kanssa ollut niin paljon ikäeroa, vaikka vain 10 tai 15 vuotta. Sekin olisi saattanut riittää jatkamaan tarinaa. Mutta niin kuin yksi ystäväiseni viisaasti sanoi, en voi ottaa vastuuta siitä, ettei ihminen saakaan valita, tahtooko perheen vai ei. Hänen pitää tehdä omat ratkaisunsa, minä olen ne jo omasta puolestani tehnyt vuosikymmeniä sitten. Mutta hyvän tähden, että tuntuu elämä epäreilulta! Vaikka sainkin melkein vuoden iloa, nyt on kovin vaikea oppia olemaan taas itsekseen ja ilman.

Siitä tuntumisesta tosin voi aina sen verran todeta, että ainakin tuntuu jossain. En ole kuollut henkisesti, vaikka joskus sitä synkimpinä hetkinäni toivoisinkin. Taidan olla jotain tuntijoiden sukua ja huonetta, umpisentimentaalinen paska, vaikkei sitä sukuperimän perusteella odottaa voisikaan. Paitsi, että paska tulee luonnostaan. Meillä kun ei ole puhuttu eikä pussattu. Olen tainnut senkin aiheen jo puida ihan akanoiksi. Vanhempani ovat laatuisiansa hirviöitä ja taisivat minuun tartuttaa samat geenit. Onneksi veljet ovat saaneet paremmat. Tai kumppaneiltaan oppineet hyviä asioita, siitä kiitos heille!

Kunpa saisin töitä. Olisi niin paljon helpompaa olla ja elää, kun olisi jotain mitä tehdä. Nyt touhottelen kotona vähän sitä, säädän vähän tätä, mutta mistään ei valmista tule - kun aikaa on mielestäni. Tiedän, että minun pitäisi luoda aikatauluja, laatia suunnitelmia, olla tehokkaampi, mutta välillä aika menee pelkkään hengittämiseen. Sekin tuntuu välillä kovin vaikealta. Sitten vain piipertelen ja elän puolikkaita päiviä. Kun osaisin ryypätä, niin nyt olisi erinomainen mahdollisuus ryhtyä kunnon alkoholistiksi. Sitäkään en osaa. Perkele.

Tämä menee ohi. Pakko on. Kun vaan monistaudun kahdeksi ja pistän sen toisen potkimaan takamustani antaumuksellisesti. Tai sitten luovutan. Onhan sekin vaihtoehto olemassa. Voi olla, että se on ainoa vaihtoehto minulle. Kehäraakille.

RHCP muuten olisi ollut sellainen laulu- ja soitinyhtye, jonka olisin tahtonut nähdä. Vaan kun Suomen piletit menivät ja sitten en tajunnut, että hyvän tähden, olisihan ne voinut Virossakin käydä katsomassa. Tyhmä kummitus (ja se pätee yllättävän moniin asioihin, muun muassa blogikirjoituksiin, en enää oikein tiedä, onko tässä mitään järkeä, että vänisen päivästä toiseen samaa paskaa, tämä EI enää ole kiinnostavaa). Onneksi edes Monster Magnetia pääsen katsomaan syksyn kähmeessä!