Eilen piti olla Ateneum-päivä. Toisin kuitenkin kävi, lomaileva ystäväni oli innostunut turhan railakkaasti jo tiistaina nauttimaan vapaudestaan. Normihomma, sitähän minäkin olen lomillani touhunnut, enkä missään nimessä siitä voi kiukustua. Harmitti toki vietävästi, toisaalta en sitten osannut itsekseni lähteä kylille notkumaan, en edes ilennyt kysyä ketään seurakseni niin lyhyellä varoitusajalla, etteivät vaan kuvittele olevansa toiseksi parhaita vaihtoehtoja. Enkä toisaalta tahtonut mennä häiriköimään krapulameditoivaa ihmisraasua, vaikka sitäkin vaihtoehtoa minulle tarjottiin. Etenkin kun tiedän, että minulla jalka olisi vipannut ja parhaimmillaankin hän olisi saanut vain hännänpäänsä vispaamaan ystävällismielisesti. En minä kuitenkaan kenellekään kehnoa oloa tahdo.
Iltasella mietin, että olenhan minä surullinen, helvetin suruisa suoraan sanottuna. (Minä kyllä mietin suruani lähes aina kun aikaa on, mutta nyt taas riipaisi kunnolla.) Silmät luppaavat kuin jossain elokuvissa, niissä on suru, kyynelehdin vähän joka välissä itsekseni, kyyrykävelyä, yli- ja alisyömistä tai joutavanpäiväistä huokumista on liikkeellä. Kunpa meillä ei olisi OH:n kanssa ollut niin paljon ikäeroa, vaikka vain 10 tai 15 vuotta. Sekin olisi saattanut riittää jatkamaan tarinaa. Mutta niin kuin yksi ystäväiseni viisaasti sanoi, en voi ottaa vastuuta siitä, ettei ihminen saakaan valita, tahtooko perheen vai ei. Hänen pitää tehdä omat ratkaisunsa, minä olen ne jo omasta puolestani tehnyt vuosikymmeniä sitten. Mutta hyvän tähden, että tuntuu elämä epäreilulta! Vaikka sainkin melkein vuoden iloa, nyt on kovin vaikea oppia olemaan taas itsekseen ja ilman.
Siitä tuntumisesta tosin voi aina sen verran todeta, että ainakin tuntuu jossain. En ole kuollut henkisesti, vaikka joskus sitä synkimpinä hetkinäni toivoisinkin. Taidan olla jotain tuntijoiden sukua ja huonetta, umpisentimentaalinen paska, vaikkei sitä sukuperimän perusteella odottaa voisikaan. Paitsi, että paska tulee luonnostaan. Meillä kun ei ole puhuttu eikä pussattu. Olen tainnut senkin aiheen jo puida ihan akanoiksi. Vanhempani ovat laatuisiansa hirviöitä ja taisivat minuun tartuttaa samat geenit. Onneksi veljet ovat saaneet paremmat. Tai kumppaneiltaan oppineet hyviä asioita, siitä kiitos heille!
Kunpa saisin töitä. Olisi niin paljon helpompaa olla ja elää, kun olisi jotain mitä tehdä. Nyt touhottelen kotona vähän sitä, säädän vähän tätä, mutta mistään ei valmista tule - kun aikaa on mielestäni. Tiedän, että minun pitäisi luoda aikatauluja, laatia suunnitelmia, olla tehokkaampi, mutta välillä aika menee pelkkään hengittämiseen. Sekin tuntuu välillä kovin vaikealta. Sitten vain piipertelen ja elän puolikkaita päiviä. Kun osaisin ryypätä, niin nyt olisi erinomainen mahdollisuus ryhtyä kunnon alkoholistiksi. Sitäkään en osaa. Perkele.
Tämä menee ohi. Pakko on. Kun vaan monistaudun kahdeksi ja pistän sen toisen potkimaan takamustani antaumuksellisesti. Tai sitten luovutan. Onhan sekin vaihtoehto olemassa. Voi olla, että se on ainoa vaihtoehto minulle. Kehäraakille.
3 kommenttia:
Marjaana täällä ilmoittautuu ja kertoo, että minua sinä et ainakaan ole karkottanut saati tylsistyttänyt.
Voimia sinne!
Mitenköhän alottais kommentin.. Noh, mä kun olin aika pieni tyttö, mun äiti alkoi seurustelemaan 20 vuotta nuoremman miehen kanssa. Vihdoinkin mulla oli ns. "isoveli", joka opetti mut kuuntelemaan kunnon musiikkia jne. Meidän ikäero oli 11 vuotta. Ne seurustelivat melkein viis vuotta, mutta koko ajan oli selvää, että se loppuu jossain vaiheessa, koska toinen halusi perheen ja toinen ei enää halunnut ryhtyä niihin hommiin.
Kun se päivä sitten joskus koitti niin se oli aidosti musertavaa myös mulle.
Itsellä on myös kokemus ihastuksesta (olin teini, en ehkä puhu rakastumisesta), joka oli juuri päässyt alkuun, kun tiemme erosivat muista johtuen. Emme edes hyvästellä saaneet. Yhtenä päivänä poika oli vain poissa.
Jotenkin on outoa erota niin, ettei ole päässyt suhteessa vielä siihen pisteeseen, jossa halveksuu tai vihaa toista tai ettei tunne toista kohtaan enää mitään. Useimmat jutut mulla ainakin on loppunut juurikin edellämainittuihin syihin eli niin myöhään, että on todella jo aivan loppu, ehkä ollut jo pidemmän aikaa.
Äidin poikaystävä halusi perheen. Eron jälkeen muutaman vuoden sisällä hän oli naimisissa ja perheellinen. Mun mielestä oli tavallaan tosi hienoa, että hän ikään kuin piti lupauksensa ja erosi juurikin siitä syystä minkä sanoikin. Oli joskus sanonutkin, että jo olisi kymmenenkin vuotta vähemmän ikäeroa niin sormukset olisi jo sormessa.
En tiedä, miten tämä nyt sua auttaa, mutta halusin vain kertoa, ettet oo yksin kokemuksen kanssa ja sussa ei ole mitään vikaa. Joskus rakkaus katsoo myös ikää.
Kauko
Kiitos Marjaana. Kyllä se taas tästä.
Kauko, hienoja tarinoita kaksin kappalein. Kiitos niistä!
Lähetä kommentti