Pikku kummituksen piha

Olen kovin kotiorientoitunut ihminen. Minulla PITÄÄ olla koti, sen pitää olla MINUN kotini. Yksi ystävistäni nuuskutteli kymmenen erovuoden jälkeen, että kotonani edelleen tuoksuu samalta. En koskaan ole saanut kysytyksi, onko tuoksu hyvä vai huono. Minun se kuitenkin on, paikka tuoksuu minulta, se on kotini merkki. Huvittavinta toki on, etten käytä mitään hajusteita, hajustamatonta pesuainetta, en laisinkaan huuhteluaineita. Joskus minulla oli laventelipussukoita petivaatteiden seassa, siinä tuoksuttimet. En käytä vahvoja hajuvesiä; täällä tuoksuvat mausteet, valkosipuli, inkivääri, chili, mustapippuri, yrtit, jos mikä.

Olen asunut suhteellisen monessa osoitteessa, vanhempieni kanssa neljässä, sen jälkeen 11 muussa asunnossa, suurin osa niistä (5) on sijainnut pääkaupunkiseudulla. Kaiken kaikkiaan olen asunut vain viidellä paikkakunnalla, pääkaupunkiseudulla pisimpään, jo 17 vuotta. Tiedän nähdessäni asunnon, millainen on sen henki ja elämä, ketä siellä on asunut, ovatko ne kiusaksi. Tiedän, voinko elää siellä pidempään, vai olenko vain käymäläinen. Minua ei ole tarkoitettu kiertolaiseksi, minulla pitäisi olla koti, jossa eläisin hamaan loppuun, muuttamatta enää koskaan. Sitten voisin käydä pettämässä kotiani sinne tänne matkoja tehden.

Minulla on ollut kolme kotia, joihin olisin voinut jäädä loppuiäkseni, yksi Itä-Suomessa, kaksi pääkaupunkiseudulla. Kaikissa oleellista on ollut erikoinen, mutta toimiva huonejärjestys (feng shui tai jotain) ja ulos miellyttävä näkymä. Ensimmäisestä läksin vaihtaakseni työpaikkaa, toisesta minut erotti avioero, kolmannesta en toisaalta olisi tahtonut lähteä, mutta kun sain tämän nykyisen, edullisemman ja käytännöllisemmän, pakotin itseni pois, se kyllä sattui.

Nykyiseni on sisältä kaikkea, mitä olen tahtonut kodilta, mutta piha, se ei vaan ole minua. Se on suljettu, en näe mitään, kaikki näkisivät minut, jos pitäisin verhot auki. Ystäväni tosin sanovat, että olen suojautunut melkoisen onnistuneesti. Tänne ei näe, ei edes parvekkeelle. Etenkin kun ikkunoita on kovin vähän ja nekin pieniä, niin kuin nykyään kuuluu olla. Nyt kun olen viettänyt kotonani aikaa enemmän kuin laki sallii, tajusin, että pihallamme on myös joku perhepäiväkotihässäkkä, älkää vain minulta kysykö, mikä, mutta kamalasti siellä on kääpiöitä, jotka kirkuvat elämäniloaan joka jumalan päivä aina kahdeksasta alkaen. Ja minun aina auki oleva parvekkeeni, kuten myös kaikki ikkunani ovat sille saatanan sisäpihalle päin.

Tahtoisin pois. Tarvitsen valoa, tilaa, avaruutta, metsiä, merta, pusikoita. Mitä muuta tahansa, mutta ei suljettua sisäpihaa! Vanhanaikaista korttelifiilistä kai tässä on haettu. Silti tiedän, että en varmaan lähde tästä koskaan, koska vuokra on edullinen, enkä tällä hetkellä saisi työttömänä uutta lainakaan hankkiakseni toista. Parempi vain tottua ja sulkea silmänsä klaustrofobialta. Koti on minun, aluekin on oikea, mutta pihapiiri on väärä.