Henkisiä yhteyksiä vai vahinkolaukauksia?

Koska en luota enää kehenkään, enkä tahdo olla riippuvainen yhdestäkään miehestä, päätin, että minähän en ota yhteyttä. Tehköön mitä tekee, jos ei ymmärrä itse omaa parastaan. Niinpä perjantai-iltana siirryin itsekseni baarikierrokselle, niin kivaa oli, että jatkoillekin päädyin. Kivassa mielenkiintoisessa seurassa vietin iltani, hauska tunne, kun ryhdyin henkilön kanssa juttelemaan baaritiskillä, niin oli kuin olisimme tunteneet toisemme jo aikaisemmasta elämästä. Kaikki vaan jotenkin loksahteli kohdalleen. Nauroimme samoille asioille ja vakavoiduimme samojen äärellä. Hyvä kattaus. Puhelinnumerotkin tuli vaihdettua, jos vaikka kahvilla tapaisimme jossain välissä.

Lauantaina tein kotihommia, ajattelin, ettei taida tarvita kylille vaivautua, kun Hankala yks´kaks muisti olemassaoloni. Tuli bongattua hänen kanssaan taas uusi lähiöbaari ja uusi lähiö. Elävää musiikkiakin oli tarjolla, 70-80-luvun kamaa (Juicea, Tabula Rasaa, Tuomari Nurmiota, Maaritia) helkkarin taitavan kombon esittämänä. Ja sitten tallin kautta kotiin. Naureskelin hänelle aamulla, että olemme tapailleet vihdoinkin niin pitkään, että osaan nukkua hänen vieressään. Posottelimme nimittäin kahdeksan tuntia unta kuulaan, en edes muista koska viimeksi niin paljon olisin nukkunut yksin, saatikka kenenkään toisen vieressä. Iltapäivällä tuli tuska ja karkuutus. Olinkin jo sitä mieltä, että pitää saada olla itsekseen, että jaksaa taas töissä ihmisten kanssa seurustella.

Äsken Vera Stanhopea katsellessa mietin yhtä entistä tärkeätä. Muistan ensitapaamisemme päivämäärän siksi, että se oli ystävättäreni syntymäpäivä. Menin sokkotreffeille 15 vuotta sitten, hän lupasi tulla pelastamaan minut tarvittaessa. Kävi niin, että en tarvnnut pelastusta, tai en ainakaan kuvitellut, siinä sitten meni nelisen vuotta eipäs-joopas-leikkiä pelatessa. Mutta asiaan, kuinkas ollakaan, kyseinen henkilö soittaa minulle varmaan kymmenisen minuuttia pohdiskeluni jälkeen! Nauratti, kerroinkin hänelle syyn.

Sieltä taas tuli puhetta kymmenellä. On se ihanaa, kun joidenkin miesten kanssa ei tarvitse paljon itseään vaivata, kun vaan jaksaa kuunnella. Hän tahtoisi tavata kahvilla, se onkin ihan hyvä tapa tavata, koska meitä ei edelleenkään saa laskea privaattitiloihin kahdestaan. Vanhasta muistista alkavat vaatteet lennellä päältä. Valitettavasti. Mutta ei kai julkisilla paikoilla voi mitään pahaa tapahtua? Niinpä lupasin, että yritämme tapaamisen järjestää tulevalla viikolla.

Jos tämä nyt on se viidenkympin villitys, että miehiä elässäni tuntuu riittävän, niin ei harmita yhtään. Vaikkei yksikään heistä ole pysyvä, niin antaa sitten määrän korvata laatu.