Arkijargoniaa

Päivät kulkevat kuin kärpäsparvi, paskan ympärillä pörräten. Työ on saatanallista paahtamista, kyllähän sitä kestäisi, jos sille olisi joku loppu näkyvissä, mutta kun ei ole. Iltapäivällä töistä lähtiessä suma jää odottamaan ja aamuun mennessä se on kasvanut tulvivaksi joeksi. Tukon räjäyttämiseen tarvitsisi dynamiittia, eikä minulla sitä ole. Minulta puuttuu myös suuri määrä kärsivällisyyttä, lisämuisti, käsipari ja kolmas näyttö. Silti jaksan nauraa, ihme kyllä, ei sinne itkemään kannata jäädä.

Huomenna on pakko muistaa tilata aika lääkärille. Estrogeeni on loppumassa, en tahdo kuumia aaltoja takaisin. Tuntuu ihmeelliseltä, että gynekologi-vierailusta on jo vuosi. Bricanyl taas on mennyt vanhaksi, se ei enää tahdo toimia, tarvitsen uuden reseptin. Silmätipat pitää saada uudet, Lomudal kirvelee. Ai niin ja Esomeprazol on melkein loppu, aamuöisin on muutakin tekemistä kuin heräillä vielä närästykseenkin. Pää pitää huolen siitä puolesta joka tapauksessa. Olen siis ikäiseni naisihminen, joka käyttää jo melkoista määrää rohtoja. Kroonisesta lääkityksestä puhumattakaan.

Viimeiset päivät ennen kampaajalle pääsemistä ovat pitkiä. Vaikka juurikasvukin on vaaleata, se on erittäin eriväristä vaaleata kuin pikkukampaajani kädenjälki (tuhka vs. kulta). Hankala sai sanoa mielipiteensä hiusmallista, kysyin, että leikkaanko polkan, vastaus oli, ettei missään nimessä. Olisin voinut sen vastauksen arvata kysymättäkin. Ei sitten, lupasin pitää letin pitkänä, tai niin pitkänä kuin se kasvaa. Pidän siitä sellaisena itsekin, kesällä vaan niskaa hiostaa, mutta pitää hankkia kiinnitysvälineitä. (Voihan se tietysti olla, että pitkästä aikaa tulisi viileämpi kesä, se kyllä sopisi minulle - kuiskaan ihan hiljaa.)

Lomaan on pitkä aika, viisi viikkoa ensimmäiseen pätkään ja 11 seuraavaan. Tästä tulee taas pitkä kesä.