Tuoksuja työmatkan varrella

Mene tiedä, mikä puu työmatkani varrella tuoksuu, valkoiset kukat, tuoksu tuo mieleen jasmiiniteen. Mutta kun jasmiini on köynnös ja jasmike kukkii vasta kesä-heinäkuussa. En tiedä. En edes älynnyt kuvaa ottaa, kun kiirehdin tuoksupilven läpi bussipysäkille. Kotiin oli taas kiire, minulla on aina. Kotipihassa sitten pihlaja tyrmäsi minut, siinä on kasviraasu päässyt tuoksukopalle myöhään, parhaat on jo viety. Syreenkin on jo herännyt, mutta voikukka surukseni lopettelee jo räyhäköintä kasvuaikaansa. Minä niin tykkään voikukista, sitkeitä ja kauniita, vaikken muuten keltaisen kaveri olekaan.

Ynisin naamakirjassa, kun jouduin asentelemaan jonkun ihmeellisen DNA:n nettiturvan, että taas mua rangaistaan. Kun ihminen on tyhmä - tai ei tiedä asioista riittävästi - joutuu luottamaan palveluntarjoajaan. Nyt ihan puun takaa tuli nettiturvapäivitys. Ohjelma jurrasi pitkään ja hartaasti, minä käynnistelin konetta, klikkailin ookoota ja sallin asioita, joista en tiedä mitään. Kyllä oli typerä olo. Olisivat edes laittaneet meilin ennen asentelupakkoa. (Ei olis ollut pakko, mutta kun mää pelkään viruksia, muitakin kun sukupuoliteitse tarttuvia.)

Reklamaatioita piti kirjoitella. Vetäisin helmikuussa hankkimani pellavahousut ensimmäisen kerran jalkaani, kun alkoi aurinkopallo rätköttämään taivaalta ja vaateusta piti keventää. Kuinka ollakaan, taskun kohdalla sivussa oli repeämä. Se laajeni päivän aikana niin paljon, että kiukustuttamaan rupesi, etenkin kun olin ommellut housuihin jopa vyönrenksut. Ei yhtään tee mieli lähettää niitä takaisin, mutta jotain kompensaatiota niistä on saatava. Hinnanhalvennusta. Saa nähdä, kuinka minun käy.

Sen sijaan OHB Nordica saa pisteet kotiin. Ostin maaliskuussa 2011 toimivan ilmakiharrin-setin (silloin kun sen edellisen kihartimen onnistuin tiputtamaan vessanpyttyyn - don´t ask). Enimmäkseen olen käyttänyt sitä harjaa, jonka piikit saa vetäistyä sisään ja kihara jää kauniiksi tiiviiksi suortuvaksi. Se pöyhitään auki vasta jäähdyttyään, saadaan luonnollinen kihara, sellainen mistä minä pidän. Mene tiedä, mistä johtui, kovasta käytöstäkö, kun piikit alkoivat katkeilemaan. Laitoin asiakaspalveluun aamulla viestin, missä kyselin mahdollisuutta ostaa uuden harjan. Iltapäivällä he kertoivat lähettävänsä minulle kokonaan uuden laitteen. Sitä voi jo kutsua palveluksi, asiakastyytyväisyys on taattu.

Bubbling under: yskänrokko nenän sisäpuolella. Hyvä puoli toki on, ettei se naamaa rumenna, mutta kipeä se on sisäpuolellakin ja näytän jälleen sikotautia sairastavalta, kun oikeanpuoleinen imusolmuke on korvan alla aivan turvoksissa ja kipeä sekin. Lohdutan itseäni, että vielä muutama päivä ja sekin on taas ohi. Onneksi yskänrokko tulee vain pari kertaa vuodessa.

Harakan myöhemmät vaiheet

Minulla ei lapsena eikä nuorena kovin koruja ollut. En vaan osannut niitä pitää, eikä tainnut kukaan niitä lahjaksikaan minulle antaa. Sitten löysin sormukset, pahimmassa vaiheessa niitä oli nyrkkiraudanomaisesti lähes joka sormessa. Nyt on pahin vimma mennyt ohi, mutta silti minussa elää pieni harakka. Tai ei niin pienikään. Kun ystävä naamakirjassa esittelee vähän sitä ja tätä kuvina, niin eikö ala kiinnostus herätä, kun edukkaasti tarjotaan.

Ihan tuossa sunnuntai-iltapäivän ratoksi Vera Stanhopea Areenasta katsellessani tilasin sormuksen, soljen ja kaulakorun. Onneksi tilituli-tilimenipäivä on jo perjantaina, olen taas sohlostanut talouttani lievästi sanottuna kevytmielisesti. En oikein ymmärrä, mikä minuun on mennyt, mutta suunnitelmani eivät tahdo pitää kutiaan. Leväperäisyyttä on liikkeellä.

Töi-elämässä kävin viemässä sen hemohessitarjouspaketin oikeaan osoitteeseensa, painoikin saat*tana varmaan yli viisi kiloa. Sääliksi käy lukijaa. Aikaa deadlineen jäi ruhtinaalliset 40 minuuttia, tiukille veti, mutta kerkesimme saada kaiken valmiiksi. Nyt ei voi kuin odottaa. Sen verran jäivät muut työt sivuun, että iltapäivällä ei tarvinnut päätään koneelta nostaa, kun yritin tehdä nopeita paikkoja roikkuvien tehtävien kanssa. Senkin päätin, että kun vaan kerkeäisin, ryhtyisin tutkimaan avoimia paikkoja, työ on kivaa, työkaverit ovat kivoja, mutta yrityksen taloudellinen tilanne on niin surkea, että sinne jos jäisin, niin pitäisi ottaa joku työttömyysvakuutus ja saada jotain hyvän naisen lisää. Tai jäänhän minä, jos sitä vakituista työtä tarjotaan, mutta pidän kyllä silmäni auki myös muiden vaihtoehtojen suhteen. Pistän itseni ykköseksi, tiedän, kuka minulle on tärkein.

Mutta turhapa tuollaisesta on haaveilla. Tiedänhän minä, miten pitkään meni nykyisenkään työn saamisessa. Voin vaan kuvitella, että saumani eivät mitenkään parane sitä mukaa, kun ikää karttuu mittariin lisää. Haaveilemista ei onneksi kukaan ole vielä kieltänyt.

Kävelen

Olen muuttumassa ihmisenä (enkä ole, kunhan narraan). Eilen kävin kävelemässä ja tänäänkin olen menosssa. Nimittäin olen saanut seuraa kävelyretkeilyyn. Yksi nykyisistä kollegoistani asuu naapurilähiössä ja kysyi minua seurakseen. Hän tietysti on helkkarin paljon hyväkuntoisempi, mutta kun hän on ensin kävelyttänyt minua takaisin minun hoodeilleni, hän juoksee takaisin omilleen. Kätevää. Toivottavasti yhteistyö- ja avunantosopimuksemme jatkuu.

Ensi viikosta on tulossa hektinen. Töissä askartelen 16 miljoonan euron tarjouksen kanssa. Palautus on maanantaina puolipäivään mennessä. Valtiolla ei näköjään systeemi vieläkään ole muuttunut, kaikki pitää olla kirjallisena ja kolmena kappaleena. Mutta kiva on askarrella, mielenkiintoista ja uutta minulle. (Huomaa kyllä, että olen ollut melkoinen ansarikukkanen edellisessä työpaikassani. Noh, siellä tarvittiin sellaista, tuolla taas toisenlaista hyötykasvia. Osaan olla molempia, ihme kyllä.)

Pieni tarina

Tämä on tarina menneisyydestä. Sillä ei ole mitään tekemistä nykyisyyden kanssa. Voinee johtua siitä, että ystävän kanssa vanhoja asioita jumputin.

***

Silloin kun olin naimisissa ja elämä meni päin sukupuolielimiä, jouduin eräänkin kerran kotonani, tai siinä paikassa, jota kodiksi kutsuttiin, kusiseen rakoon. Entinen puolisoni heittäytyi väkivaltaiseksi, kun häneltä loppuivat sanat. Minulla sattui kerran olemaan hetki aikaa etsiä turvakodin numero. Tuli toinen hetki, että kerkesin numeroon soittamaan, kello oli ehkä kymmenen illalla. Kun esittelin asiani, että nyt pitäisi päästä jonnekin jemmaan, niin minua ryhdytään päivystävän vastaajan toimesta temttaamaan.

- Oletko itse paljon alkoa ottanut?
- Minun pitäisi nyt päästä pois täältä. Onko sillä mitään väliä, kun minusta tuntuu, että tämä ilta ei pääty hyvin?
- Kyllä se nyt vaan pitää selvittää. Oletko paljon alkoa juonut? Meidän pitää tänne kirjata, miten paljon olet alkoa ottanut.
- Kiitos vastauksesta, soitan uudelleen kun minulla on vastaus kysymykseenne.

Olin siinä vaiheessa selvinpäin. Olisin voinut olla hiprakassakin, oli viikonloppu, eikä minulla enää riittänyt kärsivällisyys katsella toisen juomista päivästä toiseen. Hedelmätön keskustelu jatkui hetken. ALKOA! Saat*na, jos ei edes suomea osata. Se on alkoholia tai viinaa, mutta Alko on paikka, josta sitä saa Suomessa laillisesti ostaa. Minä en kenellekään tuntemattomalle ihmiselle ala puhelimessa tuollaisista asioista puhumaan. Sitä paitsi olin jo kertonut, että entinen puolisoni oli humalassa ja humalassa väkivaltainen. Ja että merkit olivat ilmassa.

Samana yönä heräsin siihen, että entinen puolisoni riipoi minut sängystä, kun olin mennyt nukahtamaan kesken hänen monologinsa. Siinä vaiheessa kun hän kuristi minua niin, että jalat juuri ja juuri hipoivat lattiaa, mietin hetkellisesti mielessäni, että olisi kyllä ihan oikein sille saat*nan alko-natsille, jos nyt kuolisin. Ihminen miettii mielenkiintoisia asioita, kun hätä on suurin.

Kun irti pääsin, syöksyin sängyn alle piiloon. Silloin entinen puolisoni rikkoi sängyn päältäni, jäin onneksi patjan alle. Säleet vain lensivät ja ärräpäät samoin. Olin aivan hiljaa, annoin hänen riehua itsensä tainnoksiin. Toivoin, etteivät naapurit reagoisi. Häpesin olemassaoloani. Loppuyöksi hiivin porraskäytävään rappujen alle nukkumaan. Sielläkin oli turvallisempaa kuin koti-nimisessä paikassa.

Minulla oli siinä vaiheessa vain yksi osoite, jonne pystyin menemään silloin tällöin karkuun. Aina ei ollut rahaa edes lähteä minnekään. Siitä ja kaikesta muustakin tuesta olen ikuisesti kiitollinen tukea tarjonneille henkilöille. Mieluiten toki olisin kotonani ollut tai pois muuttanut, mutta taloudellisista syistä jouduin sitä lykkäämään, kunnes sain rahaa säästettyä. Siinä meni vaan turhan pitkään, tunsin itseni todella maan matoseksi. Mutta jotain opin, en enää sen jälkeen soittanut turvataloon.

Kun ihminen joutuu perheväkivallan uhriksi, häntä häpeää tilannettaan. Osittain koin sen omaksi syykseni, vaikkei syytä ollutkaan. Ihminen ei enää ymmärrä omaa parastaan, hän uskoo seuraavan päivän vakuutteluja, ettei tilanne tule toistumaan. Häntä hävettää, mitä naapurit ovat saattaneet kuulla, hänellä ei ole voimia enää liikahtaa tilanteesta. Ihminen olisi tarvinnut tukihenkilön, mutta sellaisen tukihenkilön, joka ei heti ensimmäiseksi alkaisi arvostella häntä. Olisin tarvinnut jonkun, joka olisi auttanut minua tekemän päätöksen silloin, kun tilanne ei ollut paha. Normiarjessa. Mutta kun jostain syystä sitä vaan ajattelee parasta pahastakin. Eikä tilannetta mitenkään auttanut historiani, se, että olen väkivaltaisen alkoholisti-isän tytär. Minullehan tilanne oli lähes normaali.

Häpeän edelleen koko avioliiton loppua. Kovin harvat ihmiset tiesivät totuuden, tai noh, tämän jälkeen taas useammat, koska he tämän joutuvat lukemaan. Olen pahoillani. Peittelin tilannetta viimeiseen saakka, koska menin rakkaudesta naimisiin. Peittelin vammojani, en puhunut, tiesin, että minun pitää päästä pois, mutta en vaan tiennyt, minne tai miten. Sitten aloin säästämään rahaa ja etsimään asuntoa, pieniä summia ja pieniä valheita, siinäpä mietitte valehtelevaa naista. Siinä meni vuoden päivät. Mietin kumpi tapahtuu ensin, kuolema parisuhdeväkivallan uhrina vai muutto. Minä sain muuton, mutta niitä kuolleita tai pahasti vammautuneitakin on. Puhumattakaan lapsista.

Joka kerta kun luen tai kuulen tarinoita kuolleista puolisoista tai lapsista, koen niin suunnatonta raivoa, että voisin ottaa astalon ja aivan omakohtaisesti mennä jakamaan oikeutta. En sitä tee. En uskaltaisi kuitenkaan. Minä pääsin karkuun, valitettavasti kaikilla ei niin hyvä tuuri ole. Ja varokaa, te saatanat, jonain päivänä ei enää puhe riitä. Sen jälkeen kenelläkään meistä ei enää ole kivaa. Minun aseeni on uusi viha.

Te siellä toisaalla, koittakaa jaksaa, älkää jääkö yksin. Lukekaa merkkejä, haistelkaa ilmaa. Olkaa varovaisia. Kuunnelkaa sama tarina kerta toisensa jälkeen, kannustakaa, muistuttakaa hyvistä päivistä, ettei se juuri tänään teitä tappaisi. Ja sitten karatkaa paikalta. Sen jälkeen soittakaa poliisi. - Tai tappakaa se perkele. Olen niin teidän puolellanne, mutta se ei taas paljon auta. Miellummin älkää tappako, antakaa yhteiskunnan hoitaa. Tai ajan. Aika parantaa haavojakin tosi tehokkaasti.

Reviiri

Olen kai todennut jo useampaan otteeseen, että kun meillä ei perheessä halailtu tai kosketeltu, pitkään olen kuvitellut, etten osaa. Ei pidä paikkaansa, vanha koirakin oppii uusia temppuja, minäkin vetelen poskisuudelmia ilmaan ihan tosta vaan, jos tarve on. Ystäviä halaan jopa mielelläni, koska on kiva välillä tuntea jonkun kosketus, etenkin kun ei sitä vakituista koskettelijaa ole.

Töissä pysyn kaukana. Kättä kyllä tarjoan, mutta muuten fyysinen koskemattomuus on minusta hyväksi kaikin puolin. Yksi uusista kollegoista tulee liian lähelle. Ja mitä kauemmas yritän mennä, sitä enemmän hän seuraa perässä. Kamalinta on, että alan tietysti yskiä kun joku mieshaju (mennentullen tai akvavulva) tuoksuu tukehduttavasti nokkaan. Astmainen köhinä alkaa välittömästi. Koitan jopa siirtyä sivuttain, mutta ei auta. Kai se on kestettävä, etenkin kun hän tuntuu olevan helposti nokkaantuvaa mallia. Eikä se hänen lähestymisensä sukupuolista ole, saman hän tekee miehillekin, on vain tavallista pienempi reviiri ihmisellä.

Sen sijaan kun tein eilen suurehkon palveluksen yhdelle toiselle kollegalle, niin tapahtui jotain hassua. Sain täysin spontaanin halauksen. Automaattisesti vastasin siihen, en siis pyristellyt karkuun, ja kun toinen ei jäänyt siihen enempää vellomaan ja vatuloimaan, niin tilanteesta ei muodostunut kiusallista. Se oli vain hänen tapansa kiittää. Ja mikä mukavinta, hän ei käyttänyt hajuvettä.

Reviirini on kutistunut vanhemmiten, osaan ottaa jo ihmisistä kiinni, mutta yleensä koetan lukea tilannetta. Joskus on ookoo halailla tai istua lähelle, joskus taas on parempi pysyä vähän kauempana. Niinhän se on minunkin kanssani. Ja taitaa olla niin, että suurta osaa siinäkin pelissä näyttelevät pikkuystävämme feromonit. Joidenkin tuoksu sopii paremmin nokkaan kuin toisten. Onko tämä nyt sellaista " jotkut ovat aina vähän tasa-arvoisempia kuin toiset" -puhetta?

Pari hyvää asiaa

On suoranainen ihme, mitä hyvä suutari voi tehdä. Ostin Josef Seibelin talvikengät muutama vuotta sitten,  tänä keväänä niillä ei enää tahtonut pysyä pystyssä (kuluneet kantalaput) ja kosteus tuntui tunkevan jostain läpi. Vei ne mukanani suutarille (no sinne Malmille tietenkin!), ajattelin, ettei tuo ota mitään, jos ei annakaan, koska roskiinhan ne muuten olisi viskattava. Vaan eipä tarvitse, siellä tapahtui nimittäin ihme, vaikka molempien kenkien pohjista löytyi halkeamat. Korkolappujen lisäksi ihmemies vaihtoi myös puolipohjat, sekä tietysti rasvasi ja hölväsi ne kesäsäilytyskuntoon.

Parempi kuin pussillinen uusia!

Kenkäni kestävät ainakin vielä yhden talven, siitä olen kovin onnellinen, talvikenkien löytäminen on aina ollut minulle vaikeata. Ei nimittäin kelpaa lattanat, mutta korkkareilla ei taas kaikissa tilanteissa voi mennä. Suutarikeikan hinta ei ollut päätähuimaava, kantalaput kaksiin kenkiin ja puolipohjat, yhteensä eur 50. Jos alkaisin ostella uusia talvikenkiä, siinä olisi löytämisen vaiva ja hintaakin todennäköisesti taas olisi satanen.

Toinen ihme, joka tipahti postiluukusta on sitten Lumenen heleyttävä BB-voide. Minullahan on kiitos lääkitykseni naama aina punainen. Nykyään siinä myös risteilee katkenneiden verisuonten verkosto, couperosa. Ainoa tähän saakka löytämäni peittoaine on ollut Joe Blascon meikkivoide. Vaikka olen vuosien aikana oppinut levittämään sitä tolkuttoman ohuelti, pelotti taas koittava kesähelle. Että sellaista tököttiäkö tässä on kasvoinsa taas laastittava ja huokosensa tukittava?

Nyt kun bb-voide oikeasti tuli postissa (tilaajalahja, kun tilasin äiteelle sen synttäri/ äitienpäivälahjalehden), niin ajattelin, että onhan sitä kokeiltava. Hyvä oli, että kokeilin. Peittää punaa, verisuonia ja vielä suojaa auringoltakin. Ihmeaine! Kesäpeitto naamalle! Voipi olla, että seuraavan ostan ihan kaupasta, vaikka aika riittöisaahan tuo tuntuu olevan. Sitäkään ei tarvitse paksulti vedellä. Siitä huolimatta joudun piiloutumaan varjoon ja huivien alle, mutta jos edes 5 - 15 minuuttia voisi altistaa itseään auringonvalolle palamatta.

***
Ajattelin muuten lopetella tämän kirjoituksen töissä. Toisin kävi, meillä töissä ei pääse edes bloggeriin. Melkoiset suojaukset päällä, naamakirjaan en itse asiassa edes ole kokeillut. LinkedIniin pääsee, mutta sekin näyttää aivan oudolta, kun eivät mainokset näy. Hyvä niin, kyllä siellä töitä riittää. Ja muutenkin tätä nettiriippuvaisuuttani voisin vähän ryhtyä suitsemaan.

Kohtalon koura liippasi liki

Ystävä meni ylätieinfektioon (aamuöisen hengenahdistuskohtauksen jälkeen) hakemaan sairaslomaa ja antibiootteja. Tutkimusten tuloksena hänellä havaittiin olleen sydänkohtaus, sepelvaltimotauti ja sydämenvajaatoiminta. Nyt hän nakottaa metrinen miehen sukupuolielin otsassaan hyvässä sairaalahoidossa odottamassa avosydänleikkausta. Pallolaajennustakaan ei enää voi tehdä. Potilas siis voi olosuhteisiin nähden erittäin hyvin, mutta olipa onni onnettomuudessa, että tapahtunut huomattiin edes nyt!

Minä tein henkilökohtaisen urotyön, kunmenin puolisonsa ja toisen ystävämme kanssa katsomaan häntä. Henkilökohtaisen urotyön siksi, että ahdistun sairaaloissa kovasti, olen niissä päässyt itsekin aikanani makailemaan. Jo pelkkä haju saa minut lähes kääntymään kannoillaan. Nyt tietysti tilannetta helpotti se, että ystävä ei ollut sairaan näköinen eikä letkutettu, mutta leikkauksen jälkeen sekin on varmaan hetken ajan odotettavissa.

Sairaslomasta tulee pidempi kuin ajattelimme, mutta tärkeintä on, että hän on elossa! Ystävät ovat tärkeitä. Onneksi olemme sitä toisillemme hokeneet jo ennen tätäkin. Kunhan aikataulu selkenee alkuviikosta, ryhdymme laatimaan vierailuaikatauluja, ettemme kaikki rynni paikalle samaan aikaan, vaan jaamme viihdytystä jokaiselle päivälle vuodepotilaan iloksi. Henkinen hyvinvointi on aivan yhtä tärkeää kuin se odotettavissa oleva leikkaus.

Pienet maalliset murheet menettivät merkityksensä hetkeksi.

Kummitus käy kuumana

Niin se vain on, että olemme ihmiset erilaisia. Huomasin sen jälleen kerran, kun vuoronperään tipahdan ahdistuksen alhoon ja välillä riennän maanisena kohti auringonlaskua (jota ei aivan pian taas tule, vasta joskus elokuussa). Minulle sopisi tasainen hämärä, ettei menisi ajukoppa katolleen. Valon määrän lisääntyminen tökkii korvienväliä.

Olen tehnyt töitä ravakasti, kerännyt tunteja vähän tarkoituksellakin, että olisi sitten jossain vaiheessa vapaata pidettäväksi vaikka kolme päiväm viikonloppu. Olen huomannut olevani erittäin hyvä uppoamaan töihin, mutta kun kotiin pääsen, olen naatti. Henkilö on huomannut olevansa niin väsynyt, että pitäisi olla keittiöhenkilökunta tekemässä ruokaa. Ja nyt pannaan ruksi seinään, jos minä en ruokaa jaksa vääntää. Työ-nimisessä jutussa on ensi-ihastuksen jälkeen löytynyt myös känsiä käteen -tyyppistä toimintaa. Vaikka miten hinkuttaisi, kaikkea ei saa läpi. Paljon kyllä, suurimman osan, mutta kun vertaan edelliseen, niin siellä osasin vetää paremmin oikeista naruista. Mutta opin minä vielä tuollakin. Hämmästyttää vain huomata, että tässä maailmassa vielä löytyy moista äijätaloa.

Edellisen suojatyöpaikan/ päiväkodin kamujen kanssa oli eilen treffit. Paikalle hilpaisi yhdeksän. Osa perui jo sovittuja menojaan, osa saapui jet lagin kourissa suoraan ameriikan lennolta. Kaikki nauroimme, vähän vakavoitsimme, naljailimme toisillemme, nostimme pari maljaa, kävimme syömässä (minun mielestäni huonoa) kiinalaista ja sitten poistuimme kukin tahoillemme. Suurin osa meistä oli saanut potkut samasta firmasta, siellä vielä töissä oli neljä. Ja miten ahdistuneilta jäljellejääneet vaikuttivatkaan! Sääliksi kävi. Mutta toisaalta oli kiva huomata, että ei siellä turhaan 12 vuotta vietetty saman katon alla, olemme jääneet jopa kavereiksi. Osaa voi melkein kutsua ystäviksi. (Minua sisäisesti vähän nauratti, että tämäkö se nyt on sitä verkostoitumista, josta niin paljon kohkataan.)

Muistan, kun nuorna tyttönä kävin elämäni ensimmäisen ja varmaan viimeisen kerran ennustajalla. Ennustaja ei luvannut 20 kaunista ja 10 hyvää, vaan lateli elämäntapahtumia sellaisella vauhdilla, että heikompaa olisi hirvittänyt. Olin silloisen ammattiyhdistykseni pikkujoulussa jonkun pienen pohjoiskarjalalaisen kylän hotelliravintolassa. Akat suhkivat, että nyt se on täällä, ja vuoronperään katosivat hotellihuoneeseen yläkertaan. Minä olin niin nuori, etten edes ymmärtänyt. Mietin - sikäli jos jotain mietin - että siinä on joku järjestetty ohjelmanumero.

Riittävän päissäni kun olin, niin vähän ennen valomerkkiä hiivin jo siinä vaiheessa erittäin lyhyen jonon jatkoksi ja pääsin istumaan vastapäätä väsynyttä keski-ikäistä naista (varmaan samanikäistä, kun itse olen nyt). Kun yritin jotain seteleitä tarjota maksuksi, hän vaan kieltäytyi ja sanoi avustavalle henkilölle, että minä olisin illan viimeinen. Kirjoitin tekstin tuoreeltaan päiväkirjaani, sieltä se löytyy edelleen, siksi se varmaan päähäni jäikin. Hän kertoi, että tulisin muuttamaan useasti elämäni aikana (toteutunut), että teen työtä, mitä teen nyt (olin kovin närkästynyt siitä silloin), että todellinen rakkauteni tulisi elämääni vasta kun olen vanha (miten vanha tässä pitää olla?!) ja että rakkauteni kanssa tulisin matkustelemaan paljon. (Juu, ei ole rakkautta näkynyt eikä matkoja, varmaan ei olla vielä siellä.). Kun kysyin kirjoittamisesta, nainen totesi, että kirjoittaisin vain pieniä tarinoita, mutta että tarinoilla olisi lukijoita. Kai teitä siellä jossain on muutama. Ehkä.

Termi sisäinen palo on saanut uuden merkityksen viime aikoina. liittyy elämänkaareni alkavaan sisäiseen syksyyn eli menopaussiin. Olen aina ollut herkkä punastumaan, punastumista on seurannut hiki. Olen aina ollut herkkä hikoamaan, sitä on seurannut punainen naama. Myös verenpainelääkitys aiheuttaa punastumista, hikoilua ja ties mitä ihmeellistä kropassani. Nyt olen päässyt aivan uuteen vaiheeseen, palan sisältä, mutta päälle päin ei näy mitään. Silloin tällöin sisuksiani korventaa tuli, jonka välillä luulen jopa korvistani lieskojaan näyttävän, mutta pisaroita ei näy, eikä punaa. Luojan kiitos, mieleni ei ainakaan toistaiseksi ole ryhtynyt tekemään henkisiä lohikäärmeen lieskoja. Tietysti sisällä kuohahtelee silloin tällöin, mutta olen oppinut pitämään mölyt mahassani, edes hivenen hillitsemään impulsiivisuutani.

ps. Miksi tänään ei tule telkkarista mitään hyvää katsottavaa? (Lue: ikivanhoja englantilaisia sarjoja.) Mulla olisi niin ollut telkkaripäiväfiilis tänään. Hei, mutta onhan Areena! Sieltä niitä saa.

Väsymystä, epäluuloa ja uusi hankinta

Väsyttää. Koko ajan. Se on joko kevätväsymys, alkavat viihdevuodet tai väärään aikaan otettu allergialääke. Sekin pitäisi ottaa illalla eikä aamulla. Noiden yhteisvaikutuksen suuntaan viittilöi sekin, että olen visusti hereillä kahdesta neljään. Tai jos en visusti, niin torkahdellen hereillä. En niin hereillä, että jaksaisin esimerkiksi lukea tai surffata netissä. Minä vaan yleensä korjaan asentoa, etsin viileätä kohtaa ja sitten kohta palelen.

Mutta tuo nyt kenellekään mikään uutinen ollut, ei minullekaan. Allergiaoireita tosin aion kärsiä tämän päivän, että saan otettua antihistamiinin vasta illalla. Kyllä minä yritän edes.

Mitä lähemmäs luokkakokous tulee, sitä enemmän epäilykseni heräävät. Ensinnäkin rahanmeno (tämänkin te tiesitte, naurakaa vain, minä mietin rahaa, kun sitä on rajallisesti, etten ylittäisi rajojani), toiseksensa se, että vanhemmat pitää nähdä. En juma minä enää kestä niitä ihmisiä. Mutta se on minun häpeäni, ei heidän. Kolmanneksi mitä minä teen siellä parempien ihmisten joukossa, kertomassa siitä, että elämä on mennyt, eikä mitään jäänyt. Tuulenhuuhtoma takamus ja taisteluarvet sieluun. Eiväthän ne minua ymmärtäneet silloin, tuskinpa siis nytkään. Painajaista jo viime yönä asiasta sai katsella, miten kaikki meni pieleen, en löytänyt mitään ja sitten annoin periksi ja menin baariin, sen kuitenkin löysin.

Minulla ei ole tästä nyt hyvä maku. Sillä on tosin vielä pari viikkoa aikaa muuttua toisenlaiseksi. Ehkä minäkin muutun, enkä stressaa.

Minusta tuli luopio. Eilisen palkkapäivän kunniaksi vaihdoin ripsivärimerkkiä, Kanebon 38 vaihtui edullisempaan Clinquen Lash Poweriin. Aika mukavaa, kun ensimmäisen kerran avasi purtilon, koostunus vaikuttaa samalta kuin vanha Kanebo. Ja harjakin on sopiva tällaisiin pieniin siansilmiin ja niiden tönkköihin valkoisiin harjaksiin. Pysyvyydestä joudun kommentoimaan myöhemmin, esimerkiksi tänä iltana, kun pesen meikin pois.

Työ lisää tuskaa, samoin työttömyyden pelko

Ihminen riehaantuu välillä. Minä ainakin. Liityin siihen saamarin LinkedIn-juttuun, oikeastaan siksi, että pitää varmaan ryhtyä valmistautumaan pahimpaan, että jos työsuhde ei jatkukaan elokuussa. On parempi ryhtyä varovaisesti haistelemaan ilmaa ja ilmoittautumaan julkisesti. Jospa vaikka joku huomaisi, että olen kiva, hyvä ja sopiva johonkin vakituiseen työhön. Vaikka tiedänhän minä, että tilanne sen kun pahenee ja tarjolla on aina vain parempia, mutta eihän tämä laama voi loputtomiin asti kestää? Vai voiko? Samoin tiedostan sen, ettei ole enää olemassa eläkevirkoja, mutta tuskinpa on enää eläkeikääkään tuossa parinkymmenen vuoden päästä, kun vuoro koittaisi.

Töissä puuskutin itsekseni. Yrityksen tilikartta kaipaisi perusteellista uudistusta. Samoin kaipaisi pölyyttämistä erinäisten vanhojen jäärien asenne. Puhumattakaan siitä ikuisesta rahapulasta, joka siellä vallitsee. Uusinpana pulana on toimistopaikkojen puute, tila on täynnä kuin Turusen pyssyn piiput. Varmaan alamme istua vuoroissa tai päällekkäin. Asiaa ei yhtään ole auttanut uusin henkinen hankintani, kestoväsymys. Minä ihan oikeasti voisin todennäköisesti nukkua pari vuorokautta putkeen, eikä heikkoakaan tekisi, paitsi aamuyöllä normiaikaan klo 2 - 4. Nyt kun unta muuten vihdoin saisi, sitä tulee väärään aikaan, aamulla, kun kello soi. Mutta berokkaa en ainakaan hanki, en pidä mainoksesta.

Mainosvihamielisyyttä on muutenkin ollut liikkeellä. Siksi en koskaan tule ottamaan nivus-virukselta lainaa (firman nimi tuo mieleen yskänrokon tai jopa jonkun pahemmankin viruksen), hankkimaan kenkiä salantolta (mineen sitä huutoa kestä) tai ryhtymään aktiivisest sivan asiakkaaksi (sakki näyttää sen verran pöljästi käyttäytyvän siinä hidastetussa mainospotpurrissa). Jotkut mainokset vaan toimivat parhaiten antimainoksina. Ja minä kuitenkin pidän hyvintehdyistä mainoksista, jotka ovat nokkelia tai oivaltavia.

Mutta jotain hyvääkin; saimme liput Soundgardenin keikalle syyskuulle. Oikeastaan paljonkin hyvää siinä, että on jo niin ikäloppu, ettei enää pintabändien keikoille tahdo, vaan on kiinnostunut musiikista, joka ei enää valtaväestöä liikauta. Tai ei ainakaan tarvitse taistella lippuja jonottamalla yötä myöten lipunmyyntipisteiden ovilla. Ihan vaan ottaa ja tilaa nettikaupasta. Näppärää. Toivottavasti Chris Cornellilla on ääni kunnossa - ei nyt vain mitään kesäflunssaa sitten hankkisi.

Sätkyttelyä ajan kynsissä

Viime viikko oli hektinen. Ihmisiä viiraa kevätvilli ja minutkin houkuttelevat mukaan huumaan. Hyvä, että kerkesin krapulastani toipua, kun minut kutsuttiin itäiseen Helsinkiin juhlistamaan ystävän syntymäpäviä. Niinpä suoraan perjantaisen työpäivän jälkeen ajelin Itikseen, ripsiväri piti nimittäin saada ja sitä merkkiä ei saada lähipirsmasta. Hätäpäissäni nappasin vielä ruusukimpun mukaani, ennen kuin suuntasin metrolla pari pysäkinväliä alaspäin.

Siellä olikin jo tyttökööri kaupassa käynyt, sain autokyydin pelipaikalle. Ilta oli täynnä naurua, ruuanlaittoa, viiniä, muisteluja. Päivänsankari tahtoi laulamaan, niinpä lapset jätettiin puolison huomaan ja me hyppäsimme taksiin. Eikä siinä karaokekeikassa nyt mitään pahaa olisi ollut, mutta vieläkö sitä piti kammeta keskustaankin? Kun tuli kotimatkan aika, rankaisin itseäni yöbussilla. Siihen nimittäin pääsee nykyään kuukausilipulla ilman ekstramaksuja.

Tässä kuussa olen kyllä niin naurettavasti kurittanut rahavarojani (luottokorttia), että pahaa tekee ajatellakin. Elän toivossa, että ensi kuu tulee olemaan rauhallisempi. Kolme kuukautta puolen vuoden työpestistä on takana, minun ihan oikeasti pitäisi saada säästäminen alulle, mistä sen tietää, jos eivät vakinaistakaan paikkaani. Kaikki on mahdollista tässä maailmantilanteessa.

On minulla kyllä ollut hauskaakin. Tapahtumia on vain ollut liikaa. Onneksi eilinen tuli edes vietettyä naapurilähiössä, en kerennyt hautomaan törsäysjuttuja päässäni, kun parin piirakan ja juustokasan voimin tapoimme pitkästä aikaa hättiäisiä. Enimmäkseen kyllä vapautimme vankeina olleita olentoja (Ihmiisä, yhden titaani, pari kentauria ja varkaan), seuraava käänteemme oli täysin arvaamaton pelinkehittäjien mielestä, riipaisimme yhden lonkeroverhon alas ja jouduimme pahan haltiaylipapittaren raivon kohteeksi. Mutta voitto tuli kotiin harvinaisen vähillä vahingoilla, löysimme kartan ja selventävän kirjeen.

Hieno peli-ilta pitkästä aikaa! Olen kyllä aivan koukussa roolipelaamiseen, pitää todeta. Mutta väsyttää, mikään uni maailmassa ei tunnu riittävän. Vanha sanonta haudanlevosta alkaa olla itseään toteuttava ennuste: "sain sielukseni vain käytetyn auton, sinä saatanan kone, älä hyydy nyt".

Tarvitaan kuin reikää päähän

Krapulasta päivää!

Ihan itse hankittu, tai oikeastaan ystävän kanssa. Saunaa, valkosipuli-tiikeriravun pyrstöjä, feta-perunasalaattia, juustoja, oliiveja, siideriä, olutta, viiniä - the full monty. Valvomista kuuteen saakka aamulla, Lueskelimme ihkaensimmäisen blogini tekstejä, kyllä hävetti! Puhetta piisasi, naurua ja vakavaa mielipiteiden vaihtoa. Keksin vihdoin keinon, jolla ystävä voi maksaa tekemäni niskahieronnat minulle, jalkahieronnalla. Ekstaattista, tekee hyvää ympikuiville korpuille, joiden päällä askellan.

Eiköhän tänä iltana uni maistu. Huomenna on onneksi perjantai. Ja ehkä - ehkä saan pelata lauantaina. En enää uskalla toivoa, kun viimeiset kerrat ovat menneet aivan harakoille, syömiseksi ja juomiseksi ja yleiseksi seurusteluksi. Sehän vasta kamala asia onkin, lienee tosin luvassa lauantainakin. Että minä rakastan nauramista!

Ai niin, se yskäpaska voi hyvin. Ensin nosti kuumetta, nyt sitten olen käheä-ääninen tyyppi. Välillä ääni häviää kokonaan. Eilinen tupakointihan teki sille tosi hyvää. Tekisi mieli vähän morkata itseäni, mutta taitaa olla turhaa. En minä opi kuitenkaan. Enkä minä oikestaan kovin kamala ole, ihan olen ikäkauteni tuote.

Valmis hammas

Jippii! Se on valmis! Minulla on takahammas! Mutta kyllä muuten maksoikin, vaikka sain sen kunnallisen hammashoidon hinnoilla, hintaa tulee vajaa 200 euroa. Olisi jäänyt ehkä tekemättä työttömänä. Tai ehkä sitä vaan olisi säästänyt rahat jostain. Mutta on se komea muovin pala! Nyt tekisi mieli käydä hoitelemassa viereinen amalgaamipläjäys myös vaaleaan kuntoon, oikeastaan se kannattaisi räjäyttää atomeiksi ja katsoa, mitä paikan alta löytyy. Entäs jos siellä on samanlainen kauhu-pelko-ylläri?

Naamakirjassa kyselin, onko kevät uhka vai mahdollisuus. En nimittäin tiedä, kaihertaako keuhkoissani ja kurkussani alkava räkätauti vai allerginen reaktio. Minä joka tapauksessa yskin ja kerään limaa, etenkin öisin, mutta nyt on alkanut jo päiväköhintääkin olla liikkeellä. Vastenmielistä ja ruman kuuloista, etenkin töissä, kun siellä kaikuu. Noh, se menee ohi - viimeistään haudassa.

Soitin eilen äidilleni. Hän täytti 75 vuotta. Itse tahtoi, ettei juhlia järjestetä, sitten hyvä, ettei rääkynyt, kun eilen ei ollut käynyt muita vieraita kuin pikkuveli (perheineen hän oli vieraillut sunnuntaina) ja marttojen puheenjohtaja. Minä en jaksaisi ottaa kantaa. Ihan kuin pikkulapsi tulisi kotiin hiekkalaatikolta ja sanoisi, että kukaan ei leiki minun kanssa. Ei siinä ole ennenkään järjestetyt ystävät auttaneet, jos ihminen ei itse osaa tehdä tuttavuutta. Äitini ei ikinä ole ollut mikään sosiaalisuuden kukkanen eikä vanheneminen ole auttanut tilannetta mitenkään. Onneksi asun riittävän kaukana. Paitsi että edelleen kyllä mietin immigroitumista Uusi-Seelantiin.

Väsyttää aivan tolkuttomasti. Mutta ei saa mennä unille nyt, etteivät yöunet karkaa. Se kyllä viittaa vähän allergian suuntaan.

Näkö lähtee

On tämä vanheneminen ihmeellinen asia, olen varmaan jeesustellut aikaisemminkin. Näön kanssa ongelmat alkavat olla sitä luokkaa, että silmälääkäriinhän tässä on mentävä. Optikko ei tällaiselle monivammaiselle sokealle riitä, kun samalla pitää tsekata silmänpaineet, näkökenttähäiröt ja sen sellaiset. Totuus kuitenkin on, että puolisokeana minä nykyään kotikoneellani kirjoittelen. Se on liian lähellä tai liian kaukana.Tai kädet ovat liian lyhyet ja fontti liian pientä. Samoin hämärä vaikeuttaa elämääni suunnattomasti, stereonäköhän minulla ei ole ollut koskaan. Tai ehkä on ollut lapsena, mutta sitä en muista, koska silloin iski likinäkö. Yhteistä näille näönhuononemishetkille kuitenkin on se, että siirryn turhan lähelle näyttöä.

Kaksitehoihin siirtyminen pelottaa, sen verran kamalia tarinoita olen niistäkin kuullut, että eivät istu ja vaikea on totutella ja eivät ne sitten autakaan, vaikka sellaiset hankkii. Ja kalliitkin vielä ovat. Mutta jos aion jatkaa työntekoa, niin vakituisen paikan saatuani lupaan itselleni pyhästi, että tilaan ajan myös silmälääkäriin. Ärsyttää joka kerta selittää samat jutut, että joo, siellä on reikä, ei, se on paikattu laserilla joskus silloin kun koko tekniikka keksittiin. Ja juu, kyllä minä näen, ei, ei se sieltä minnekään häviä tai leviä. Muistanette sen yhden lääkärin lausunnon silmänpohjan arvesta; on kuin olisi ammuttu norsupyssyllä hyttystä. Mutta kun muuten olisi mennyt näkö koko silmästä, jotta hyvä se on siihen nähden.

Vanheneminen ei kyllä ole tehnyt minusta mitenkään muuten parempaa tai syvempää ihmistä. Olen taas naureskellut viikonloppuna itselleni, kun ajattelin todella kevyesti todella suuria ajatuksia, mutta heti kun niitä olisi pitänyt itselleen ryhtyä syvemmin selvittämään ja mielipidettä muodostamaan, niin minä laiska paska annan olla. Tyrkkäsin päälle tietokoneen, television, ryhdyin tekemään ruokaa, otin kirjan käteen tai nypistelin parvekeyrttimyrttisiä. Ihan mitä vaan, ettei tarvitse ajatella.

Lukemisasioista: tavasin reilun kaksi viikkoa Jeffrey Eugenidesin Naimapuuhia. En edelleenkään ole ihan varma, inhottiko koko kirja minua, mutta siinäkin oli pari ajatusta herättävää kohtaa. Mutta takakannessa kun luki, että älykästä, hauskaa ja osuvaa, niin en myt tiedä. Ehkä ei vaan osunut minuun kuin osittain. Se taisi olla liian amerikkalaista touhua. Sen sijaan kun eilen aloitin Enst Brunnerin fiktiivisen kirjan Bellmanin elämästä, se on uponnut kuin kuuma veitsi voihin, siellä vaan laulellaan, rellestetään ja pelataan sanaseppopelejä 1740-90 -luvun Ruotsissa. Ehkä siis olen lähempänä 1700-luvun ruotsalaista miestä kuin 1980-luvun amerikkalaista nuorisoa, vaikka voisi toisin kuvitella. Ehkä Suomi 80-luvulla oli enemmän kuitenkin bellmanilainen kuin amerikkalainen.

(Huomaatteko, miten osaan näytellä fiksumpaa kuin olenkaan? Tuostakin saattaisi saada sellaisen kuvan, niin kuin olisin oikeasti pohtinut asiaa. Heheheh, enpä ollut, minä vaan kirjoitin sen hetken huumassa. Hah!)

Maaninen perjantaiehtoo

Perjantai oli yksi niistä päivistä, kun heti töistä päästyään olisi pitänyt noudattaa ensimmäistä ajatustaan, mennä suoraan sänkyyn. En sitten mennyt, vaikka kurkkua on karhentanut ja univelkaakin on aika kiitettävästi. Eihei. Minä ryhdyin suunnittelemaan turhan monta hommaa.

Ensimmäinen suunnitelma oli käyttää jääkaapissa lymyilevät jäämäruuat. Eivät jätteitä, mutta elinkaarensa päässä olevia tuotteita. Ajattelin, että kyllähän näin näppärä Helvetin Martta yhdet kiuaskivet vaihtaa ja siivoaa ennen saunaa piirakanteon välissä. Mietin, että piirakan ohjeen voisin polkata reeptikirjaan talteen. Ja viimeksi mietin, että pitäähän chilikin jo suurempaan astiaan saada. Hieno oli suunnitelma.

***
Aloitetaan piirakanteosta, huomataan, että mustapippuri on lähes lopussa, lisätään chiliä. Tajutaan, että liesituulettimen suodatin on pesemättä, ryhdytään pesemään sitä sillä välin, kun taikina nousee. Yritetään suojella taikinaa ja täytettä suodattimesta tippuvista jännistä asioista (sitä se taloyhtiön hormien puhdistus tuossa reilu kuukausi sitten tiesi).

Välissä pannaan tiskit likoamaan muovitörppöön, jota kuvitellaan tarvittavan myös niiden perk*leen kiuaskivien pesemiseen. Tajutaan tilanteen epätoivoisuus ja kesto, korkataan siideri. Maistellaan piirakkaa, suu palaa kuumasta piragasta. Välillä huuhdellaan raivoisasti liesituulettimen suodatinta, koska liottamisvaiheessa käytettiin viemärirakeita, että saisi lopupashkat pois raoista. Se onnistuu, suodatin vihdoin puhdistuu, mutta ei enää ole paikkaa minne laskea se kuivumaan.

Piirakka on parempaa viileämpänä. Pakataan siitä suurin osa pakastimeen. Otetaan toinen siideri. Poltetaan savuke. Vielä ovat pesemättä astiat ja kiuaskivet. Samoin on chili istuttamatta. Muistetaan, että kylpyhuoneessa on yksi muuttolaatikko, avataan kivilaatikot ja pannaan ne likoamaan sinne. Kivenmurua ja pölyä on kaikkealla. Latkitaan kolmas siideri, poltetaan toinen savuke. Juodaan ravitseva tehosekoilijassa tehty rommi-appelsiinilikööri-vaniljajogurtti-banaani-kurkkupirtelö. Mietitään, että kyllä alkoholi on hyvää välillä. Pestään astiat.

Teksti unohtui: ennen

Otetaan vanhat kivet pois kiukaasta, käydään huutelemassa aggressiivillä naamakirjassa ja poltetaan kolmas savuke. Pestään uudet kivet, etsitään taskulamppu, koska saunassa on pimeätä. Ladotaan uudet kivet, pelätään, että ne tulevat liian tiiviisti, mutta annetaan mennä, koska ei koskaan ole moiseen jouduttu, eikä tiedetä. Päätetään, että ne voi aina latoa uudelleen, kiviä nimittäin jää vielä varastoon.

Pohditaan mitä h*lvettiä tehdään vanhoilla kivilla. Laatikko hajoaa eteisen lattialle, koska kastui kylpyhuoneen lattialla. Kerätään kiviä, lakaistaan kivenmurua ja pölyä, juodaan neljäs - vai monesko se jo oli - siideri. Poltetaan savuke. Poimitaan kivet pariin muovipussiin, harkitaan puolivakavissaan Kolmannen Naisen biisiä (kohdasta "se keräs kivet reppuun, heitti repun selkään...). Hannu ja Kerttu -vaihtoehto on todennäköisempi vaihtoehto, eksyn metsään ja seuraan puolikiloisia käytettyjä kiuaskiviä.

Jälkeen.

Tajutaan, ettei enää samana päivänä koesaunota. Siivotaan jälkiä. Otetaan taas vähän lisää siideriä, ei kun siideriä ei enää ole, otetaan drinksu. Ei enää mietitä mitään terveysvaikutuksia, vaan käydään polttamassa myös savuke samaan katastrofiin. Peitellään keittiönpöytä lehdillä, haetaan multapussi esille. Löydetään sopiva ruukku, mutta sen pohjassa ei ole reikää. Kaivellaan esiin vasara ja keretään paukattaa pari kertaa, kunnes tajutaan, että tänään ei kyllä enää hakata mitään, koska ääni. Kello on lähes kaksitoista yöllä. Huokaistaan syvään, kaadetaan loput drinkistä lavuaariin todeten, että viina on viisasten juoma.

***
Menin sitten kuitenkin unille enkä soittanut piipaa-autoa itselleni. Nyt sauna lämpenee, ilmassa leijailee omituinen tuoksu. Ehkä heittelen parit ensilöylyt harakoille. Lisään cv:seen kohdan "osaa vaihtaa kiuaskiviä - kohtalaisesti."

Bankrotti

Minä sitä ihan vahingossa törsäsin rahani. Kun tässä vuokratyöorjuudessa on sellainen hassu asia, että palkka tulee kahdessa osassa, niin minun on välillä kovin vaikea laskelmoida, että paljonko jää käyttöön pakollisten maksujen jälkeen. Tälläkin kertaa teko oli tarkoitukseltaan hyvä, mutta toteutukseltaan surkea. Ostin nimittäin bussikorttiin aikaa aina elokuun loppuun. Ajattelin, että eipähän sitten tarvitse huolehtia lopputyössäoloaikana ja sitten toisaalta voi taas syyskuussa katsoa asiaa uudelleen, kun tietää, miten kävi, pääsikö töihin vai ei. Siitä se ajatus sitten lähti ja sotki raha-asiani, kukkaroon jäi nimittäin 40 euroa ja tilille 30 euroa, palkkapäivään on vielä 12 päivää. Oho. Onneksi on luottokortti!

Mutta pakolliset laskut on kaikki maksettu, kampaajalla käyty, äitee lahjottu, vappu juhlittu ja allergialääkitys hankittu (siihenkin upposi yli 50 eeroa). Mikäs tässä on ollessa? Hyvinhän minulla on asiat. Sitä paitsi pieni rauhoittuminen tekee ihan hyvää, kun keuhkonpohjakin karhentelee, melkein voisin kuvitella sen olevan flunssan. Tai sitten katupöly.

Mutta viime yönä ei taas sininuttua näkynyt, kun paukahti tämä asia kunnolla kaaliin. On se uskomatonta, miten herkkähipiäinen unielin minulla on. Heti ottaa itseensä pienimmästäkin vastoinkäymisestä. Onneksi on perjantai ja töiden jälkeen voi vaikka vetää päikkärit.

Tässä välissä tapahtuu elämä

Tiistai meni suunnitelman mukaan. Töiden jälkeen kävin pikaisesti kaupassa, vaihdoin kotona vaatteet ja siirryin itäiseen Helsinkiin. Siellä ensin ihastelimme lasten vappukarderoobia, sitten teimme porukalla pizzaa (poropeukaloille ohje, ostakaa pizzajauhoja ja tehkää ohjeen mukaan, toimii blondivarmasti!). Sitten syötiin, katselimme valokuvia edesmenneestä ystävästä ja sitten vähän itkettiin. Sen jälkeen siirryimme yleismaailmallisen parannustoimeen jäljellä olevien hyväksi. Maailma parani, mutta yhden jälkeen aloin pilkkiä (koska aamuherääminen). Ymmärsin laittaa tekstaritilauksen menemään, hyvästelin muut ja hujauksessa olin kotona. Taas mietin mielessäni, että ei se 22 euroa niin paha ollut kuin että olisin vielä kirmannut nuoren naikkosen tyyliin baariin ja tuhonnut monikertaisesti. Ja sen jälkeen ajanut taas taksilla kotiin. Hyvä minä. Keski-ikä on hieno asia.

Keskiviikkona unta riitti. Nukuin putkeen viisi tuntia, heräsin iänikuiselle vessareissulle aamulla ja menin takaisin sänkyyn, jossa viihdyin vielä kolme tuntia. Jotain on tapahtumassa, aina vain useammin saan unta uudelleen. Ihmeellistä! Toivottavasti vika on pysyvä!

Restauraation jälkeen siirryin naapurilähiöön. Kolmelta piti alkaa toinen kattaus Bistro Kaskessa. Ei sitten ihan alkanut, henkilökunta kireähkönä kirmasi ympäriinsä ja kanteli viimeisiä kiluja ja kaluja pöytään, ennen kuin plaseeraus pääsi alkamaan. Siinä kerkesin hetken katselemaan ympärilleni, näytti mukavan viihtyisältä paikalta, neutraalit ja raikkaat värit.

Vappubrunssin hinta ei päätä huimannut, eur 25/ hlö. Ja listan mukaan oli luvassa herkkuja. Mutta, ensinnäkin omistajiin oli iskenyt ahneus, koko ravintola baarin pystypöytiä myöten oli katettu. Ihmisiä oli aivan liikaa liikeellä. Buffet ei vetänyt, lautasia puuttui, jonotusta, epävarmaa toiintaa, eikä henkilökuntaa riittänyt ohjastamaan asiakkaita oikeaan suuntaan.

Ruoka oli ihan ookoo-evästä, tajunta ei räjähtänyt, mutta toisaalta ei myöskään ilmennyt suuria pettymyksiä. Tai noh, chorizo-varsiselleri-omenasalaatti osoittautui liian suurien chorizopalasten takia hankalaksi. Selleri ja omena olivat kyllä herkullisia hapokkassa pikkelsimäisessä muodossaan. Harmi. Samoin pääruokapöydän lohi sitruunaruohovalkoviinivoikastikkeessa vaikutti enemmän kastikkeeseen haudatuilta ylikypsiltä kalapaloilta. Liian paljon kastiketta, liian vähän liian kypsää kalaa. Mutta ylikypsä BBQ-porsas oli herkkua. Ja minä en yleensä juuri porsaasta perusta. Focaccia loppui ennen kuin pääsin edes maistamaan sitä, siitä en voi sanoa mitään.Paahdetut punajuuret ja halloumi oli jotenkin pliisu, siitä puuttui makua. Hyvää olivat perunasalaatti (ei perinteinen majoneesipläjäys), kanacaesarsalaatti ja avokadoryyppy sekä jälkiruuat.  Etenkin kiitän vaahtokarkkikonvehteja (melkein kuin Rocky Roadeja, mutta pehmeämpiä). Ja söin minä yhden munkinkin, se taisi olla tämän vapun ainoa.

Ei jäänyt nälkä, mutta kulinaariset huippukokemukset jäivät väliin. Sovimme, että annamme baarille vielä toisen mahdollisuuden a la carten maistelussa. Mutta brunssi järjestetään seuraavan kerran kotona, siihen tungokseen en tönittäväksi enää lähde, vaikka tapahtuihan siellä sellainenkin ihme, että tuntematon mieshenkilö alkoi flirttaamaan kanssani. Minä kun en yleensä sellaisia edes huomaa ja nyt kun sitten huomasin, niin menin niin hämilleni, etten muistanut mitä pitää tehdä. En sitten tehnyt mitään. Ihmekös tässä itseksensä elelee...

Kunpa ensi viikonloppu olisi tapahtumaköyhä ja rauhallinen. Kunpa saisin nukkua koko loppuelämäni. Raskasta tuollainen juhliminen, vaikka ihania ihmisiä onkin elämä pullollaan. Väsyttää.