Kummitus käy kuumana

Niin se vain on, että olemme ihmiset erilaisia. Huomasin sen jälleen kerran, kun vuoronperään tipahdan ahdistuksen alhoon ja välillä riennän maanisena kohti auringonlaskua (jota ei aivan pian taas tule, vasta joskus elokuussa). Minulle sopisi tasainen hämärä, ettei menisi ajukoppa katolleen. Valon määrän lisääntyminen tökkii korvienväliä.

Olen tehnyt töitä ravakasti, kerännyt tunteja vähän tarkoituksellakin, että olisi sitten jossain vaiheessa vapaata pidettäväksi vaikka kolme päiväm viikonloppu. Olen huomannut olevani erittäin hyvä uppoamaan töihin, mutta kun kotiin pääsen, olen naatti. Henkilö on huomannut olevansa niin väsynyt, että pitäisi olla keittiöhenkilökunta tekemässä ruokaa. Ja nyt pannaan ruksi seinään, jos minä en ruokaa jaksa vääntää. Työ-nimisessä jutussa on ensi-ihastuksen jälkeen löytynyt myös känsiä käteen -tyyppistä toimintaa. Vaikka miten hinkuttaisi, kaikkea ei saa läpi. Paljon kyllä, suurimman osan, mutta kun vertaan edelliseen, niin siellä osasin vetää paremmin oikeista naruista. Mutta opin minä vielä tuollakin. Hämmästyttää vain huomata, että tässä maailmassa vielä löytyy moista äijätaloa.

Edellisen suojatyöpaikan/ päiväkodin kamujen kanssa oli eilen treffit. Paikalle hilpaisi yhdeksän. Osa perui jo sovittuja menojaan, osa saapui jet lagin kourissa suoraan ameriikan lennolta. Kaikki nauroimme, vähän vakavoitsimme, naljailimme toisillemme, nostimme pari maljaa, kävimme syömässä (minun mielestäni huonoa) kiinalaista ja sitten poistuimme kukin tahoillemme. Suurin osa meistä oli saanut potkut samasta firmasta, siellä vielä töissä oli neljä. Ja miten ahdistuneilta jäljellejääneet vaikuttivatkaan! Sääliksi kävi. Mutta toisaalta oli kiva huomata, että ei siellä turhaan 12 vuotta vietetty saman katon alla, olemme jääneet jopa kavereiksi. Osaa voi melkein kutsua ystäviksi. (Minua sisäisesti vähän nauratti, että tämäkö se nyt on sitä verkostoitumista, josta niin paljon kohkataan.)

Muistan, kun nuorna tyttönä kävin elämäni ensimmäisen ja varmaan viimeisen kerran ennustajalla. Ennustaja ei luvannut 20 kaunista ja 10 hyvää, vaan lateli elämäntapahtumia sellaisella vauhdilla, että heikompaa olisi hirvittänyt. Olin silloisen ammattiyhdistykseni pikkujoulussa jonkun pienen pohjoiskarjalalaisen kylän hotelliravintolassa. Akat suhkivat, että nyt se on täällä, ja vuoronperään katosivat hotellihuoneeseen yläkertaan. Minä olin niin nuori, etten edes ymmärtänyt. Mietin - sikäli jos jotain mietin - että siinä on joku järjestetty ohjelmanumero.

Riittävän päissäni kun olin, niin vähän ennen valomerkkiä hiivin jo siinä vaiheessa erittäin lyhyen jonon jatkoksi ja pääsin istumaan vastapäätä väsynyttä keski-ikäistä naista (varmaan samanikäistä, kun itse olen nyt). Kun yritin jotain seteleitä tarjota maksuksi, hän vaan kieltäytyi ja sanoi avustavalle henkilölle, että minä olisin illan viimeinen. Kirjoitin tekstin tuoreeltaan päiväkirjaani, sieltä se löytyy edelleen, siksi se varmaan päähäni jäikin. Hän kertoi, että tulisin muuttamaan useasti elämäni aikana (toteutunut), että teen työtä, mitä teen nyt (olin kovin närkästynyt siitä silloin), että todellinen rakkauteni tulisi elämääni vasta kun olen vanha (miten vanha tässä pitää olla?!) ja että rakkauteni kanssa tulisin matkustelemaan paljon. (Juu, ei ole rakkautta näkynyt eikä matkoja, varmaan ei olla vielä siellä.). Kun kysyin kirjoittamisesta, nainen totesi, että kirjoittaisin vain pieniä tarinoita, mutta että tarinoilla olisi lukijoita. Kai teitä siellä jossain on muutama. Ehkä.

Termi sisäinen palo on saanut uuden merkityksen viime aikoina. liittyy elämänkaareni alkavaan sisäiseen syksyyn eli menopaussiin. Olen aina ollut herkkä punastumaan, punastumista on seurannut hiki. Olen aina ollut herkkä hikoamaan, sitä on seurannut punainen naama. Myös verenpainelääkitys aiheuttaa punastumista, hikoilua ja ties mitä ihmeellistä kropassani. Nyt olen päässyt aivan uuteen vaiheeseen, palan sisältä, mutta päälle päin ei näy mitään. Silloin tällöin sisuksiani korventaa tuli, jonka välillä luulen jopa korvistani lieskojaan näyttävän, mutta pisaroita ei näy, eikä punaa. Luojan kiitos, mieleni ei ainakaan toistaiseksi ole ryhtynyt tekemään henkisiä lohikäärmeen lieskoja. Tietysti sisällä kuohahtelee silloin tällöin, mutta olen oppinut pitämään mölyt mahassani, edes hivenen hillitsemään impulsiivisuutani.

ps. Miksi tänään ei tule telkkarista mitään hyvää katsottavaa? (Lue: ikivanhoja englantilaisia sarjoja.) Mulla olisi niin ollut telkkaripäiväfiilis tänään. Hei, mutta onhan Areena! Sieltä niitä saa.